LÄHDE JANOAVILLE (1965)

Menneitten sukupolvien varjot -elokuvan kuvanneen Illjenkon ohjausdebyytti on Kiovan runollisen koulukunnan helmi, jossa kylä esitetään puhtaan kansallisen identiteetin viimeisenä turvapaikkana venäläistetyssä maassa. Liikkumattomalla kameralla ja minimalistisella musiikilla toteutettu teos kiellettiin allegorisen kielensä takia ja koska se häpäisi neuvostotodellisuutta.

Huom! Elokuvan toinen esitysaika on vaihtunut. Uudet näytösajat ovat la 8.10. klo 15.30 & to 13.10. klo 20.30. Pahoittelemme muutosta. Jo ostetut liput käyvät näytökseen sellaisenaan. Voit myös halutessasi peruuttaa tai vaihtaa lipun muihin näytöksiin joko Kino Reginan lippukassalla tai osoitteessa asiakaspalvelu@eventio.fi

***

Neuvostoelokuvan kehitystä seuranneet tietävät, että monet kaikkein kiinnostavimmista teoksista syntyivät muissa tasavalloissa kuin Venäjällä. Esimerkiksi Ukrainassa seurattiin maan omia, ylpeitä perinteitä. Ukrainalaisella elokuvalla on Dovzhenkosta alkaen ollut uranuurtajan maine, ja tuon maineen teki uudelleen ajankohtaiseksi ns. runollisen elokuvakoulukunnan synty 1960-luvulla. Stalinin kaudella ukrainalaista kulttuuria alettiin kuitenkin painostaa, ja painostus jatkui myöhemminkin. Vuoden 1985 uudessa poliittisessa ilmapiirissä vandalismin syvyys on käynyt ilmi.

Maantieteellisen ja strategisen asemansa johdosta Ukraina on aina ollut erilaisten valtojen kiistakapula, ja huolimatta Ukrainan voimakkaasta kansallismielisyydestä yhteiskunta ei ole koskaan ollut yhtenäinen. Keisariajan kokemukset kylvivät Ukrainan kansaan vihaa, mutta julmuuden ennätys tapahtui Stalinin pakkokollektivisoinnin yhteydessä. Kansanmurhapolitiikan vuoksi Hitlerin hyökkäysjoukkojen oli helppo löytää maasta yhteistyökumppaneita. Vasta glasnostin myötä tuon ajan traumat on tuotu julkiseen käsittelyyn.

Juri Iljenko kuuluu niihin, jotka ovat vakavasti myötävaikuttaneet menneisyyden rehelliseen käsittelyyn. Hänkin on joutunut kokemaan kovia. Hänen esikoiselokuvansa Lähde janoaville kun joutui yli 20 vuodeksi esityskieltoon. Iljenko toteaa ironisesti, että Neuvostoliiton rikoslain mukaan vankeusrangaistuksen maksimi on 15 vuotta. Niinpä rikoksen, johon Iljenko on elokuvassaan syyllistynyt, täytyy olla mittasuhteiltaan ennenkuulumaton. Iljenko on syvästi tietoinen kulttuuriperinnöstä, mutta hän ei ole langennut kiusaukseen muuttaa sitä nostalgiseksi ihanteeksi. Hän tunnustaa, että ukrainalainen identiteetti ei ole harmoninen kokonaisuus vaan rikkinäinen ja hajanainen. Kysymys kansallisen kulttuurin perustasta ei siis ole ristiriidaton, mikä kuvastuu myös taiteellisiin luomuksiin. Iljenkon symboliikka saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa esoteeriselta ja läpitunkemattomalta, mutta sen viesti kulkeutuu kuitenkin maaliinsa tavoilla, joista tuskin olemme aina itsekään tietoisia.

Elokuvassa Lähde janoaville Iljenko turvautuu usein omenapuusymboliikkaan, joka vaikuttanee länsimaisesta katsojasta arvoitukselliselta. Neuvostoliiton valvojat tunnistivat signaalit kyllä eivätkä epäröineet tehdä johtopäätöstä. Neuvostoviranomaiset säätivät aikoinaan Ukrainassa hedelmätarhureille niin ankaran veron, että ne, joilla ei ollut siihen varaa, joutuivat kaatamaan omenapuunsa. Iljenko on kertonut lapsuusmuistonsa venematkalta Dneprillä, jolloin hän huomasi, että omenapuita oli vain hautausmailla. Viranomaiset olivat katsoneet mahdottomaksi verottaa vainajia…

Lähde janoaville kuuluu samaan 1960-luvun suuntaukseen kuin Tarkovskin ja Abuladzen teokset. Kerronta on lähellä lyriikkaa. Symbolien monimielisyydestä seuraa, että teoksen lineaarinen liike hajoaa. Tilalle nousee alati muuttuva tulkintakenttä, jonka ääriviivat muodostuvat eri motiivien välisistä yhteyksistä. Tarkovskin ja Abuladzen tavoin Iljenko löytää luonnosta johtoaiheita, jotka sitovat kuvia toisiinsa. Elokuvan ainutlaatuinen rytmi kumpuaa vedestä, joka virtaa muuttuvissa muodoissa kautta koko elokuvan. Sitä veivataan lähteestä, se roiskuu ruukuntekijän dreijauslevyllä, ja sitä polkevat saveen naiset, jotka valmistavat rakennusaineita kylän uusiin taloihin. Se virtaa myös joessa, jonka yli ihminen kulkee kuoleman valtakuntaan.

Ajatukset lopullisesta tuhosta ovat jatkuvasti läsnä. Keskipisteenä on vanha mies ja tämän muistot menneisyyden ihmisistä, myös sodassa kuolleesta pojasta. Kirveeniskujen äänet ja kuvat putoavista omenista eivät kytkeydy vain Ukrainan historian synkkään tapahtumaan vaan ovat yhtä lailla vertauskuvia siitä miten yksittäisen ihmisen kehitykseen kuuluu myös vanheneminen, rypistyminen ja kuoleminen. Lähestymme myös muistin rajoja, jonka tuolla puolen lankeaa tuntemattomuuden pimeys. Sen edessä olemme aina valmistautumattomia.

Elokuvan tragikomiikkaan kuuluu tosin se, että vanhus käy koemakaamassa ruumisarkkunsa. Lasten äänet kaikuvat kautta koko elämän ja muistuttavat ihmisen elämänkaaren jännevälistä. Huolimatta siitä, että Lähde janoaville on esikoisteos, kypsyys yhdistyy siinä tuoreuteen niin vaikuttavasti, että joitakin pieniä teknisiä puutteita on helppo katsoa läpi sormien.

– Anders Olofssonin mukaan (Chaplin 221 / huhtikuu 1989) AA 20.9.2011