JACKIE BROWN (1997)

Ohjaaja
Quentin Tarantino
Henkilöt
Pam Grier, Samuel L. Jackson, Robert Forster, Bridget Fonda, Michael Keaton, Robert De Niro
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
154 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
perustuu Elmore Leonardin romaaniin * näytöksen alustaa elokuvatubettaja Santeri Paju
Ikäraja

1990-luvun kuumimpana ohjaajatulokkaana Quentin Tarantino halusi kolmannessa elokuvassaan suoda idolilleen comebackin. Grier esittää nimikkohahmoa, joka päättää tehdä elämänsä rahahuijauksen, jossa kyytiä saavat niin gangsterit kuin poliisitkin. Elokuvan sydämessä on kuitenkin kahden keski-ikäisen herkkä rakkaustarina.

***

Eräs keskeinen Jackie Brownille ilmettä antanut tekijä on kirjailija Elmore Leonard, jonka dialogien tyyliä Tarantino on kertonut yrittäneensä jäljitellä jo käsikirjoituksessaan Tony Scottin elokuvaan True Romance (1993). Sovittaessaan nyt  Leonardin omaa tekstiä valkokankaalle, hän on pyrkinyt aikaisempaa realistisemman vaikutelman luomiseen kuin aiemmissa ohjauksissaan tai esimerkiksi käsikirjoituksessaan Oliver Stonen elokuvaan Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers, 1994). Jackie Brown on Quentin Tarantinon kolmas oma ohjaus ja poikkeaa mielenkiintoisella tavalla edeltäjistään, jotka toivat hänelle menestystä ja osin kyseenalaista mainetta. Reservoir Dogs (1992) ja Pulp Fiction (1994) toivat valtavirtaelokuvaan uuden, monien mielestä entistä paljon puistattavamman tavan kuvata väkivaltaa. Varsinkaan Pulp Fictionissa väkivalta ei ollut erityisen eskplisiittistä, mutta sitäkin puistattavampaa oli se täydellinen yhdentekevyys ja realistis-koominen konteksti, jolla sitä harjoitettiin. Tämä olisi kuitenkin jäänyt paljon vähemmälle huomiolle, jos Tarantinolla ei olisi myös kyky luonnostella nopeasti mieleenpainuvia tilanteita ja henkilöhahmoja.

Kaikkia näitä piirteitä hän on kehitellyt edelleen Jackie Brownissa. Henkilökuvissa on uusia vireitä, samalla kun ihmisiä silloin tällöin tullaan tappaneeksi samaan tapaan kuin joskus tulee kiivastuksissa sanottua jotakin ilkeää. Kerronta ei punoudu aivan samalla tavoin riemastuttavan nokkelaksi ja yllättäväksi kudokseksi kuin Pulp Fictionissa suhteessa tarinan ajallisen jäsentymiseen, nyt jännitys rakentuu henkilöiden arvoituksellisuuden varaan. Katsojaa pidetään pitkään epätietoisuudessa sen suhteen, kuinka nokkelia tai kuinka uskomattoman typeriä keskeiset henkilöt loppujen lopuksi ovat. Skaalan molemmissa päissä asiasta vastaavat huippunäyttelijät, jotka kaikki tekevät loistavan roolityön. Erityisesti nimihenkilöä esittävä Pam Grier ja Robert De Niro tekevät vähäeleisyydessään huikean intensiivistä työtä, jonka pohjalle Tarantino rakentaa hersyvän dramaturgiansa. Pam Grier, entinen ”blaxploitaatiokuningatar”, tekee paluun elokuvaan keski-ikäisenä naisena, joka täydellisellä pokerinaamalla käyttää miehiä hyväkseen pelatessaan monimutkaista ja vaarallista peliään – ja antamatta myöskään katsojille aavistustakaan todellisista reaktioistaan ja suunnitelmistaan. De Niroa vähäisempi näyttelijä tuskin olisi riittänytkään ottamaan yhtään mitään irti vähäpuheisen Louisin roolista. Hänen suorituksessaan kaikki tulee esille ruumiin kielellä. Lähes absurdia lähenevässä vähäeleisyydessään tästä muodostuu yksi De Niron uran kiehtovimpia suorituksia. Jälkeen eivät jää myöskään Samuel L. Jackson iloluontoisena pikkuroistona ja Bridget Fonda hänen tyttöystävänään, johon voi aina luottaa: tilanteessa kuin tilanteessa hän on varmasti aina uskollinen pummin luonnolleen.

HB 3.8.1999