SÄÄDYLLINEN MURHENÄYTELMÄ (1998)

En anständig tragedi
Ohjaaja
Kaisa Rastimo
Henkilöt
Ville Virtanen, Päivi Akonpelto, Henriikka Salo
Maa
Suomi
Tekstitys
English subtitles
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Helvi Hämäläisen romaanista
Ikäraja

Helvi Hämäläisen romaaniin perustuva pukudraama kuvaa ylemmän keskiluokan aviokriisiä 1930-luvun Suomessa. Visuaalisesti se on irtiotto ohjaaja Kaisa Rastimon kuplivasta esikoisesta Suolaista ja makeaa ja osoitus siitä, että Rastimo osasi sovittaa ilmaisunsa pohjatekstiin sopivaksi. Kypsä ja seesteinen elokuva oli ehdolla yhdeksän Jussin saajaksi, mutta hävisi kaikki kategoriat.

***

Kirjailija Helvi Hämäläinen (1907-1998) nousi 1980- ja 90-luvuilla monen vuosikymmenen hiljaisemman elon jälkeen taas näkyvästi esiin. Finlandia-palkinto runokokoelmasta Vuosisatani unta (1987), kulttuurihistoriallisesti rikkaiden päiväkirjojen julkaiseminen, Säädyllisen murhenäytelmän sensuroimaton versio, teoksen jatko-osan Kadotetun puutarhan julkaiseminen ensimmäistä kertaa, sekä kummankin teoksen menestykselliset dramatisoinnit Kansallisteatterissa saivat vielä vuonna 1998 jatkokseen Kaisa Rastimon elokuvasovituksen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Sitä ennen kirjailijan teoksista oli filmattu vain yksi, romaani Tyhjä syli (1937), josta Jorma Nortimo ohjasi vuonna 1940 Suomen Filmiteollisuudelle elokuvan Lapseni on minun…. Hämäläisen päiväkirjoista käy kuitenkin ilmi, että ”verenvetoisista” ja ”lawrencelaisista” aiheista kiinnostunut T.J. Särkkä oli tilannut häneltä käsikirjoituksen jo vuonna 1938. Kirjailija itse piti käsikirjoitustaan kurjana ja otti Särkän maksaman palkkion vastaan kiitollisuudella eräänlaisena kirjoitusapurahana.

Rastimon osalta Säädyllinen murhenäytelmä lähti liikkeelle tilaustyönä, mutta ironisessa suhteessaan päähenkilöihinsä, erityisesti miehiin, ja tyylitellyssä värimaailmassaan siitä tuli luontevaa jatkoa Lauran huoneelle ja Suolaista ja makeaa -elokuvalle. Säädyllinen murhenäytelmä on kuvaus sotienvälisen sivistyneistön tukahdutetuista tunteista. Siinä kuvataan rinnan kahta risteävää kehityslinjaa: tohtori Tauno Saarisen ihastumista naapurin palvelustyttöön ja hänen vaimonsa Elisabethin reaktiota ihastumiseen sekä Taunon sisaren Naimin katkennutta suhdetta aviomieheensä, dekadenttiin ja äidistään riippuvaiseen Arturiin. Miljöö on historiallinen: tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aattoon vuosiin 1938–1939, mutta lukuun ottamatta huolellisesti rekonstruoitua visuaalista ilmettä ja verrattain vähäisiä viittauksia poliittisiin tapahtumiin elokuvan historiallinen tausta on kuitenkin etäännytetty. Karrikoiden esitetty tapakulttuuri on tietenkin palautettavissa kuvattavaan aikaan, mutta kuten elokuvan tekijät mielellään korostivat, kyse on myös jostakin ajattomammasta, ihmissuhteiden valtapelistä, tunteiden tukahduttamisesta ja kaksinaismoraalista. Tätä vahvistaa vielä se, että elokuva ei juurikaan ota kantaa aikoinaan kohua herättäneeseen kysymykseen Hämäläisen teoksesta avainromaanina. Tauno ja Elisabeth ovat jo iältään selvästi nuorempia kuin romaanihenkilöiden tunnustetut esikuvat Oiva ja Tyyni Tuulio – joilla ei 1990-luvun katsojille olisikaan ollut enää samaa merkitystä kuin Hämäläisen romaanin aikalaislukijoille. Naimin hahmo on kyllä tunnistettavissa kirjailijan osittaiseksi omaksikuvaksi jos niin halutaan, ja Arturia voi tuskin teoksen missään sovituksessa olla peilaamatta Olavi Paavolaiseen, mutta elokuvan Artur on kuitenkin narsismissaan ja oidipaalisuudessaan niin ylilyöty, etteivät edes Paavolaisen pahimmat vihamiehet voisi vetää kovin vahvoja yhtäläisyysmerkkejä.

Taidehistorioitsija Taava Koskinen näkeekin elokuvan ilmaisun avaimet nimenomaan visuaalisten yksityiskohtien rikkaudessa: ”Kuvakulmat nostavat kirkkaanoranssin kiisselin tai kesäisen mansikkakulhon esille siten, että ne kohoavat tohtorin perheen pikkuporvarillisuuden symboleiksi. Värit luovat oman symboliikkansa. Elokuvaa hallitsee melankolinen harmaansininen, jota mielelläni kutsuisin elisabetinsiniseksi. [- -] Sukellus uskottomuuteen on elokuvan yksi vahvimmin maalaustaiteen kanssa resonoivista kohtauksista. Ville Virtanen ja Saara Hilpinen ovat uimakohtauksessa kuin suoraan Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä, jossa lönnrotilainen Suomi-neito kertautuu veden äärellä.”

Lähteet: Taava Koskinen (Taide 5/1998); Ritva Haavikko & Helvi Hämäläinen: Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907-1954. (1993). KL 9.2.2000