1990-luvulla Altman yllätti sovittamalla film noir -henkisesti supersuosituista ja ahkerasti filmatuista lakitrillereistä tunnetun John Grishamin julkaisemattoman käsikirjoituksen. Lakimies (Branagh) ajautuu ongelmiin aloitettuaan suhteen epävakaan isänsä (Duvall) terrorisoiman naisen (Davidtz) kanssa. Jälkituotantovaiheessa Altmanin ja studion riitauttanut elokuva floppasi lippuluukuilla.

***

Robert Altman, yksi riippumattomimmista ja improvisoivimmista elokuvantekijöistä, ja John Grisham, tiukan kaavamainen kirjailija, tuntuvat väkisinkin yhteensopimattomalta parilta. Kun muistaa millä innolla Altman Pelimiehessä hyökkäsi elokuvien massatuottamista vastaan, hänen voisi luulla olevan viimeinen ihminen, joka tarttuu sellaiseen suoraviivaiseen genre-trilleriin kuin Kuka pelkää mustaa miestä. Juoni on todellakin konventionaalinen – taas uusi Grisham-tarina lakimiehestä pulassa. Perinteiseen noir-tyyliin hänen ongelmansa alkavat siitä, että hän makaa femme fatalen kanssa. Embeth Davidtzin Mallory on muistuma Barbara Stanwyckin tai Joan Crawfordin esittämistä kiusaajattarista, fantasiaolento, joka ilmestyy tyhjästä viettelemään sankaria. Yhdessä voyeuristisessa jaksossa lakimies tirkistelee puoliavoimesta ovesta hänen riisuutumistaan. Kohtaus johtaa ajatukset siihen Short Cutsin hetkeen, jossa Julianna Moore kinastelee miehensä kanssa huomaamatta olevansa puolialaston, mutta  tällä kertaa riisuutumisen tarkoituksena näyttäisi olevan pikemminkin vain kutkuttaa kuin valaista henkilöiden luonteita.

Altman on usein verrannut elokuvantekemistä jazziin. Hän säveltää elokuvia ja käsittelee henkilöitään kuin musiikkiteemoja. Gingerbread Manissa hän pyrkii soittamaan nuoteista. Hän ei juurikaan ota sellaisia vapauksia kuin Chandlerin Pitkissä jäähyväisissä, jossa hän muutti Philip Marlowen Charles Bukowskin kaltaiseksi pummiksi. Hän ei edes paljoa turvaudu tavaramerkkiinsä, runsaan henkilögallerian väliseen ristiinleikkaukseen. Mutta joka tapauksessa hän onnistuu käyttämään hyväkseen tarjolla olevia aineksia – monikaan muu ohjaaja ei onnistuisi tekemään säätilasta yhtä oleellista tarinan osaa. Kuka pelkää mustaa miestä tapahtuu pääosin sateessa. Radiossa ja televisiossa kuullaan jatkuvia viittauksia pyörremyrsky Geraldoon. Mark Ishamin pauhaava ääniraita korostaa entisestään sateen ja ukkosen luomaa pahaenteistä tunnelmaa. Ottaen huomioon eteläisen tapahtumaympäristön ja kuvaaja Changwei Gun taustan (hänen ansiolistaltaan löytyvät esimerkiksi Farewell My Concubine ja Ju Dou), elokuvalta olisi voinut odottaa räiskyviä värejä, mutta niiden sijaan paino on alakuloisen harmaassa ja ruskeassa.

Roolijako on rohkeampi kuin useimmissa muissa Grisham-sovituksissa. Tom Cruisen sijaan sankarina on keski-ikäinen, hapan ja lievästi ylipainoinen Kenneth Branagh. Kestää hetkisen tottua hänen syvän etelän vääntöönsä, mutta ainakaan hän ei ole hetkeäkään mitäänsanomaton. Mustasukkaisena ex-vaimonsa rakastajalle, kiivaana, väkivaltaisena (jysäyttää koulun vahtimestaria) ja itsekeskeisenä hän kompuroi elokuvan läpi kulmat kurtussa. Robert Downey Jr puolestaan vaikuttaa usein improvisoivan itseparodiaa lähentyvässä naistenmies-etsivän roolissaan. Hän tulee lähimmäs niitä rentoja henkilöhahmoja, joita tapasimme Altmanin elokuvissa alkaen MASHistä ja päätyen Täyskäteen. Daryl Hannahin ja Tom Berengerin tyyppihahmoille annetaan sen sijaan vähemmän pelivaraa, eikä edes Robert Duvall paljasjalkaisena takametsien patriarkkana saa paljoakaan mahdollisuutta kasvaa sisälle rooliinsa.

Siellä täällä saamme vihjeitä siitä, että Altman pyrkii muokkaamaan elokuvasta itsensä näköisen. Merkkejä hänen tyypillisestä pistävyydestään ja huumoristaan nähdään lakimiehen ja hänen vaimonsa piikikkäissä kohtauksissa tai niissä jaksoissa, joissa Downey esittää baarikärpästä. Kaiken kaikkiaan Altman jää kuitenkin tappiolle taistelussa lajityypin kahleita vastaan. Kuka pelkää mustaa miestä on tehokas ja tunnelmallinen trilleri, mutta siitä puuttuu sellaista spontaanisuutta ja ilkikurisuutta, joka poikkeuksetta värittää ohjaajan kaikkein omaperäisimpiä töitä.

Geoffrey Macnab (Sight and Sound, August 1998)