Hana-bi kuvaa ex-poliisin ja kuolemansairaan puolison viimeistä lomamatkaa, jota alamaailman velkojat varjostavat. Elokuva voitti Venetsian festivaalin Kultaisen leijonan. ”Pitkän liiton jälkeen puhuttavaa ei ole paljon, mutta lopun odotus huokuu rakkautta”, Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Mika Siltala kirjoitti 1998. Takeshi Kitano esittäytyy seitsemännessä elokuvassaan myös kuvataiteilijana.

***
”Kun rikollisten nappaaminen menee vinoon, etsivä Nishi menettää parhaan ystävänsä ja kollegansa Horiben. Sairaalassa Nishi kuulee toisen huonon uutisen. Hänen vaimonsa Miyki on parantumattomasti sairas”, Mika Siltala kirjoitti elokuvasta Hana-bi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin katalogissa 1998. Rikosdraaman punainen lanka on pariskunnan viimeinen yhteinen matka hinnalla millä hyvänsä.

Japanilaisen elokuvan länsimaisen voittokulun voi katsoa alkaneen vuonna 1951, kun Akira Kurosawan Rashomon palkittiin Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla. Takeshi Kitano pääsi samaan kategoriaan Kurosawan kanssa kesällä 1997, kun hän voitti Kultaisen leijonan elokuvallaan Hana-bi. 1980-luvun lopussa elokuvaohjaajaksi ryhtynyt Kitano oli tuolloin suhteellisen tuore tekijänimi, jolla oli kuitenkin jo laajahko seitsemän elokuvan tuotanto ja omintakeinen dramaturginen maailma. Hana-bi ei ollut viimeisellä rannalla ensimmäistä kertaa.

Takeshi Kitanon roolihahmot ovat periksiantamattomia mutta eivät voittajatyyppejä. Esikoiselokuvassaan Violent Cop ohjaaja näytteli poliisietsivä Azumaa, demonista ja itsetuhoista änkyrää, joka tuntuu kuitenkin olevan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten puolella. Hana-bi’n sankari, poliisin virastaan eronnut Nishi, on samanhenkinen hahmo, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Peruspiirteinä pysyvät impulsiivinen nujakointi, heikompien tukeminen ja pokerinaamaisuus tragikoomisilla nyansseilla.

Elokuussa 1994 kokemansa hengenvaarallisen liikenneonnettomuuden jälkeen Takeshi Kitano oli alkanut maalata naivistisia tauluja, joita päätyi Hana-bi’n tarinaan ja kuvastoon. ”Kitanon hehkuvissa maalauksissa kukat ja petoeläimet sulautuvat toisiinsa yhtä kiehtovasti kuin hänen elokuviensa väkivalta ja emotionaaliset idyllit”, Mika Siltala kirjoitti.

”Kovin, kovin julmaa ja hyvin, hyvin kaunista!” Ywe Jalander luonnehti Suomen Kuvalehden arviossaan (SK 42/1998).

”Katsojan mielenkiinto pysyy yllä, koska hänen on koko ajan itse rakennettava tarinaa voidakseen seurata sitä. Samalla ohjaaja tarjoaa hänelle voimakkaita elämyksiä. Niistä kaikkein syvimmälle menevä on se haikea ja surumielinen tunnelma, tai pikemminkin suorastaan elämännäkemys, joka hallitsee kokonaisuutta. Vaikuttava on myös se herkkyys, ne muutamat pienet teot, joilla lähes huomaamatta kuvataan Nishin ja vaimon surua kuolleesta lapsestaan. Teema huipentuu lopussa, jossa pariskunta leijaa lennättelevää tyttöä seuratessaan ikään kuin elää läpi toisenlaisen, onnellisemman elämän mahdollisuuden.”

– Lauri Lehtinen 24.7.2024