VELVET GOLDMINE (1998)
David Bowien Ziggy Stardust -hahmosta ja laajemmin 1970-luvun glamrock-kulttuurista lainaava elokuva vie siihen taiderockin maailmaan, josta Eno aloitti uransa Roxy Music -yhtyeen kosketinsoittajana. Soundtrackin keskeinen osa ovat Roxy Musicin/Enon varhaiset kappaleet, ja salaperäisesti kadonneen rock-tähden, Maxwell Demonin, nimi on viittaus Enon ensimmäiseen rockmusiikkiprojektiin.
***
Brian Slade, miettii yksi Velvet Goldminen henkilöhahmoista ”ei muistuttanut ketään jonka tunsin, eikä hän ollut mitään miltä hän näytti”. Millainen mies, sellainen on elokuvakin. Todd Haynesin kiihkeä elokuvahulluttelu ei niinkään kynnä uraa halki 1970-luvun glam rockin kuin rypee sen kaaoksessa, rakenteettomuudessa ja tyylissä joka saneli substanssin. Velvet Goldmine (nimi on unohtuneen Bowie-singlen b-kyljestä) on paradoksista syntynyt: älyllinen teesi hattaramaisesta kulissi-ilmiöstä; amerikkalainen rakkauskirje peribrittiläiselle ilmiölle. Se on Poisonin ja [Safe]n ohjaajan painokkain, pursuilevin ja kunnianhimoisin projekti; siinä piilee moninaista.
Elokuvassa ei ole keskusta. Se on ulkokohtainen ja haarautuu moniaalle. Tarina etenee sarjana taikavaloja, joista kukin valaisee palaa kokonaisuudesta. Jotkin palat ovat oleellisia, toiset johtavat harhaan. Monet henkilöistä vaikuttavat falskeilta, mutta siitä ei voi olla aivan varma. Slade itse on selvä Bowie-klooni. Jonathan Rhys Meyersin tulkitsemana hän on lattea ja läpitunkematon, oudon väritön hepeneidensä ja ehosteidensa takana. Eddie Izzardin manageri on väkinäinen Michael Caine -jäljitelmä. Ewan McGregorin Curt Wildillä (yksi osa Lou Reediä + kaksi osaa Iggy Popia + Kurt Cobain -kampaus) on haparoiva jenkkikorostus. Muistamme joka hetki, että nämä ovat näyttelijöitä jotka esittävät roolia. Mutta juuri se oli glam rockin keskeinen piirre: sitä ruokki keinotekoisuuden, androgynian ja performanssin napanuora. Millainen scene, sellainen on elokuvakin.
Haynes, amerikkalaisen independent-elokuvan New Queer Cineman johtava edustaja (tuota termiä hän on alkanut vieroksua), lähestyy britti-glamia sisäistyneestä queer-näkökulmasta. Velvet Goldmine on kunnianosoitus brittitaiteen homoseksuaalisille pohjavirtauksille. Alussa kohdataan Oscar Wilde poikana. Brian Sladen katseen vangitsee työläisklubilla Danny La Ruen kaltainen viihdeartisti. Haynes vihjaa, että glam rock oli queer-taiteen huipennus, jossa rajat hämärtyivät ja toisemmuus hyväksyttiin juuri ennen kuin heiluri heilahti takaisin orwellilaisella 1980-luvulla.
Haynes osoittaa, että glam rock ei syntynyt tyhjiöstä vaan että se oli kirjava täkki, jossa oli aineksia jenkkirockista, britticampista ja 1930-luvun art decosta. Velvet Goldminessakin ajelehtii käytettyjä materiaaleja. Soundtrack on kooste Iggy Pop -perusteoksia (”Gimme Danger”, ”T.V. Eye”) ja taitavia Bowie-pastisseja. Sen narratiivi henkii vaikutteita Citizen Kanesta ja Don DeLillon Great Jones Street -romaanista. Haynes kierrättää jopa itseään, Barbie-nukke -biopic-elokuvaansa Superstar: The Karen Carpenter Story.
Lyhyen aikaa 1970-luvun alussa glam rock sytytti nuoria brittejä. Ankeiden makuuhuoneiden seinille ilmestyi räikeitä julisteita; kömpelöt teinit loikehtivat esikaupunkien kaduilla mielikuvituksellisissa asuissa. Haynesin tiheän, monikerroksisen, joskus uuvuttavan, usein upean elokuvan ansio on siinä, että se tavoittaa perhosen tavoin katoavan hetken ja kohdistaa peilin outoon ja eksoottiseen näkymään. Tietenkin kasvot peilissä valehtelevat, mutta vain siinä määrin kuin taide sinänsä on valhetta. Poseerauksineen ja glamoureineen Haynesin elokuva paljastaa loistavasti nuorisokulttuurin ihanteet: se ylistää erilaisuutta, se etsii käsinkoskettamatonta, se tarjoaa potentiaalin yksilölliseen ilmaisuun ja uudistumiseen. Totuus nivoutuu keinotekoisuuteen kauttaaltaan; ei ole yhtä ilman toista.
– Xan Brooksin mukaan (Sight & Sound, November 1998) AA 19.5.2004