Carlo Lizzanin menestysteos on poliziotteschi-ilmiön lähtölaukauksen maineessa, vaikka se ei ole Italian eikä edes ohjaajansa ensimmäinen rikoselokuva. Tositapauksia vauhdilla filmannut Lizzani inspiroitui Cavallero-liigasta, jonka tyyliin kuuluivat keskiluokkainen bisnesimago ja usean pankin ryöstäminen kerralla. True crime -klassikon antimia ovat sosiologinen ote, aikansa hurjimmat takaa-ajot sekä Gian Maria Volonté ja Tomas Milian rosvon ja poliisin rooleissa.

***

Neljä rosvoa ryöstää 40 minuutin aikana neljä pankkia ja pitää kaupungin alamaailmaa otteessaan mafian tavoin. Cavalleron (Gian Maria Volontè) johtama kopla saattaa myös valokuvamalliksi haaveilevan maalaistytön joron jäljille ja kiristää yökerhojen omistajalta suojelurahaa. Asiaan kuuluu, että liikaa asioista tietävien käy huonosti. Vyyhtiä selvittää tarkastaja Basevi (Tomas Milian) lukuisten alamaistensa kanssa.

Jörn Donnerin 1950-luvun teksteissään toistuvasti ihailema Carlo Lizzani aloitti uransa neorealismin parissa käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana (Rosselini, Lattuada). Italialaisen elokuvakritiikin hierarkioissa Lizzanin töillä on aina ”auteur-elokuvan” leima, vaikka hänen uudempi filmografiansa on italialaisittain tyypillisen värikäs sekoitus eri genrejä, politiikkaa ja kaupallisuutta, henkilökohtaisia projekteja ja tilaustöitä, tuottajana usein toinen neorealismin parissa aloittanut nimi Dino De Laurentiis. Lizzanin ohjaajaprofiilin eri puolet kohtasivat syyskuussa 1967 sattuneeseen kohuttuun tositapaukseen perustuvassa toiminnallisessa rikosdraamassa Rosvoissa Milanossa, joka oli sekä yleisö- että arvostelumenestys ja Italian edustaja Berliinin elokuvafestivaalin kilpasarjassa.

Lizzani pyrki Rosvoissa Milanossa sekä syvätarkkaan yhteiskunta-analyysiin että sosiologisen tarkkaan väkivallan syiden ja seurausten selvittämiseen. Rikollisia ei ihannoida mutta toisaalta katsoja ei voi samastua uhreihin, sillä he jäävät pelkiksi vastaantulijoiksi. Kuvat gangstereista kotioloissaan ja arkipuuhissaan ovat julmalla tavalla liikuttavia; heidän lähtönsä keikalle on kuin normaalia töihin lähtöä. Raja, joka yleensä vedetään ”normaalin” ja ”rikollisen” väliin, joutuu monesti muulloinkin kyseenalaiseksi. Elokuva kuvattiin usealla kameralla ja usein salaa, jolloin filmille tarttui useita aitoja ohikulkijoiden kauhunilmeitä.

– Lauri Lehtinen & Antti Suonio 24.4.2007; lähteet: Jörn Donner (Viettelysten aika: elokuva-arvosteluja ja -esseitä vuosilta 1951-1982, 1985), Tarja Härkönen (Katso! 12/1995), Sakari Toiviainen (Suomen Sosiaalidemokraatti 7.2.1969).