BLACK GIRL (1966)

Diouana matkustaa Ranskaan porvariperheelle töihin. Haavekuvien musertama todellisuus ja luokkajako käyvät kuitenkin pian ahdistavaksi. Ranskalaisen uuden aallon vaikutteita ja upeita mustavalkosommitteluja henkivä elokuva oli afrikkalaisen elokuvan ensimmäinen merkkipaalu ja sen isäksi kruunatun mestarin Ousmane Sembenen debyytti.

***

Restored by Cineteca di Bologna/L’Immagine Ritrovata laboratory, in association with the Sembène Estate, Institut National de l’Audiovisuel, INA, Eclair laboratories and the Centre National de Cinématographie. Restoration funded by The Film Foundation’s World Cinema Project.

***

Vuonna 1923 syntynyt Sembène Ousmane, kalastajan poika, on omien sanojensa mukaan ehtinyt harjoittaa 36 ammattia ja ollut mm. siirtomaasotilaana ja satamatyöläisenä Marseillessa, jossa hän toimi aktiivisesti ammattiyhdistysliikkeessä. Sembènen oma koulunkäynti katkesi kesken, mutta opettajaeno perehdytti hänet jo lapsena syvällisesti islamilaiseen kulttuuriin. Myöhemmin hän oli erään vanhan, tunnetun tarinankertojan hartaimpia kuuntelijoita ja sai siten elävän kosketuksen Afrikan menneisyyteen. Ensimmäisen romaaninsa – Le Docker noir – Sembène julkaisi 1956. Mutta vuonna 1961 – jo useita kirjoja kirjoitettuaan – hän päätti ryhtyä tekemään myös elokuvia, sillä matkoillaan hän oli havainnut, miten vähän vaikutusta kirjallisuudella voi olla liki lukutaidottomassa Afrikassa. Georges Sadoulin ja Jean Rouchin kannustamana Sembène hakeutui alan koulutukseen. Opiskelupaikaksi osui Moskova, Gorkin studiot, ja opettajaksi Mark Doskoi.

Vuoden 1963 esikoiselokuvan – 20 minuuttisen Borom Sarretin – jälkeen vuonna 1966 valmistui La Noire de…, joka on Mustan Afrikan ensimmäinen pitkä elokuva. Se perustuu Sembènen omaan novelliin, joka on julkaistu kokoelmassa Voltaique ja on saanut aiheensa tositapahtumasta. Se filmattiin 20 päivässä, sai Ranskassa Jean Vigo -palkinnon, Karthagon festivaaleilla pääpalkinnon ja pääsi myös Cannesin festivaaleilla kriitikkojen sarjaan.

 La Noire de… kertoo nuoresta senegalilaisesta tytöstä Diouanasta, jonka ranskalainen pariskunta palkkaa lastenhoitajakseen Dakarissa, jossa he ovat ns. kehitystyöntekijöitä. Kaikki tuntuu sujuvan hyvin, ja isäntäväki ja lastenhoitaja vaihtavat lahjojakin keskenään. Loma-ajaksi on määrä lähteä Ranskaan, Antibesiin, ja Diouana on riemuissaan tästä ajatuksesta. Mutta Antibesissa suhteet muuttuvat, Diouana kuormitetaan kaikilla mahdollisilla kodintöillä, hänelle ei jää hetkeäkään vapaa-aikaa eikä mahdollisuuksia minkäänlaisiin ihmiskontakteihin. Etäällä omasta, turvallisesta yhteisöstään, tylyksi tai välinpitämättömäksi osoittautuvan isäntäväen armoilla hän joutuu masennuksen valtaan ja tekee itsemurhan.

Férid Boughedirin mukaan sekä Borom Sarret että La Noire de… muodostavat oman ryhmänsä Sembènen elokuvatuotannossa. Niissä on vielä kielenä ranska. Seuraavissa elokuvissa puhutaan afrikkalaisia kieliä, wolofia ja diolaa. Toisekseen niissä molemmissa käytetään päähenkilön sisäistä monologia, joka paljastaa katsojalle puhujan sorronalaisen aseman, vaikka tämä itse ei näköjään olekaan täysin selvillä tilanteestaan. Ja osaksi juuri tämän sisäisen monologin ansiosta Borom Sarret ja La Noire de…  ovat niin rajuja ja radikaaleja kuvauksia riistoista, joka itsenäistymisen jälkeen kohdistui tavallisiin kansanmiehiin ja –naisiin.

Myöhemmin Sembène omaksui tavallaan ”kaupallisemman” kerrontatavan saavuttaakseen laajemman afrikkalaisen yleisön. Hän käytti silloin keinoinaan joko komediaa (Mandabi, Xala) perinteistä tarinaa (Emitai). Mutta Borom Sarret ja La Noire de… ovat vielä kuin ensikäden todistajanlausuntoja, jotka hehkuvat loukattua omanarvontuntoa ja vihaa ja jotka on tarkoitettu myös eurooppalaiselle yleisölle.

Esteettisestikin nämä molemmat elokuvat poikkeavat Sembènen muusta tuotannosta. Hän oli juuri kotiutunut Moskovasta, ja muotoon liittyvät kokeilut olivat vielä pinnalla hänen pyrkimyksistään. La Noire de… -elokuvassa on visuaalista niukkuutta ja lähes brechtmäistä ankaruutta. Sen rakennetta monimutkaistavat useat takaumat, joiden käytöstä Sembène sittemmin luopui. La Noire de…  on tavallaan myös ensimmäinen afrikkalaisten tekemä siirtotyöläiselokuva. Euroopassa se sai osittain hämmentyneen vastaanoton, ja sitä syytettiin valkoisiin kohdistuvasta rasismista. Senegalilainen elokuvantekijä ja elokuvahistorioitsija Paulin Soumanou Vieyra (mm. Sembène Ousmanen elämäkerran kirjoittaja) torjuu kuitenkin tämän syytöksen. Hänen mielestään kyse on lähinnä luokkaristiriidoista.

– Satu Laaksonen (1993)