Monumentaalisessa scifi-visiossa avaruusmatka muuttuu eksistentiaaliseksi tutkimusretkeksi ihmisen sisimpään. Juonittelevan tekoälyrobotti HAL 9000:n kylmyys resonoi liiankin lähellä omassa ajassamme. Yhdistämällä klassisen musiikin, kuvan ja hiljaisuuden kosmiseen runouteen Kubrick osoitti elokuvataiteen rajojen olevan äärettömät.

Molemmat elokuvan näytökset ovat loppuunmyytyjä.

***

2001: avaruusseikkailu käsittelee ihmisen edistymistä hänen kohdatessaan tuntemattoman ja kehittäessään uusia välineitä lajin kehittämiseen ja ulkoisen ja sisäisen avaruuden tutkimiseen. Viime kädessä elokuva näyttää pitävän sisällään kaksi vastakkaista näkemystä: että ihminen on edistynyt hyvin pitkälle ja että hän yhä on pohjimmiltaan sama. Käsitellessään tätä teemaa Stanley Kubrick laajentaa elokuvan teknisten voimavarojen rajoja: hänen oman elokuvan luomisen ja sen teknisten ongelmien ratkaisun prosessinsa on ilmausta itse elokuvan teemasta. Hän hyödyntää kaikkea tietoaan menneestä ja nykyisestä luodakseen mestarillisen illuusion tulevaisuudesta. Yhtäältä hän luo uuden elokuvan maailman; mutta silti hän seuraa mallia jonka loi Méliès, joka ensimmäisenä käytti hyväkseen elokuvan teknisiä mahdollisuuksia tulevaisuuden ja ulkoavaruuden illuusioiden luomiseen ja kuvitelmien ilmaisemiseen.

Ajatusta ihmisen perustavasta muuttumattomuudesta vahvistaa elokuvan muodollinen kolmiosainen rakenne. Se on staattinen muoto, ulkoa annettu, vakiintuneille kerronnallisille konventioille perustuva. Mutta kiinnittäessään hyvin vähän huomiota aikaan, mikä einäkemältä tuntuu oudolta elokuvassa joka käsittelee edistystä, Kubrick hylkää perinteisen juonen. Ensimmäisen ja toisen osan välillä on jättimäinen ajallinen hyppäys ajasta neljä miljoonaa vuotta sitten vuoteen 2001 ja suhteellisen lyhyt mutta epämääräinen ajanjakso toisen ja kolmannen osan välillä. Elokuvassa on ilmeisestikin kysymys enemmän tilasta, avaruudesta, kuin ajasta, mikä ehkä on viite siitä että elokuva yleensä on enemmän visuaalinen kuin kerronnallinen väline.

Mutta tällä korostuksella on viitteensä myös kysymykseen edistyksestä. Aika ei ole yksi suoraviivainen kehityskulku vaan toistuva syklinen kaava, käsite joka voi yhdistää sekä staattisen kaavan että edistyvän kehityksen. Loppujaksossa yksi avaruusmiehistä katselee kuvia itsestään käymässä läpi elämän kehää – hän vanhenee, kuolee ja lopulta syntyy uudestaan. Olemme nähneet saman kehän elokuvan kolmijakoisessa rakenteessa alkaen ihmisen aamunkoitosta hänen luodessaan aseen toisen eläimen luusta; siirtyen avaruusajan ihmiseen, jonka pitkälle kehittyneiden aivojen luomat työkalut samalla orjuuttavat häntä; ja huipentuen uudestisyntymiseen (tämä kaava tuo mieleen Nietzschen sivilisaatiokritiikin – Richard Straussin “Also sprach Zarathustra” on valittu musiikkinauhalle ehkä muistakin kuin puhtaasti musiikillisista syistä). Tämä rakenteellinen kaava on visuaalisesti ja tilallisesti harmoniassa planeettojen ja satelliittien, erilaisten pallonmuotoisten avaruusalusten ja viimein sikiölapsen pyöreiden hahmojen kanssa. Viimeinen kuva uudestisyntyneestä lapsesta antaa ymmärtää, että hän on oma maailmansa, mikrokosmos joka on valmis jatkamaan tutkimusmatkaa makrokosmoksessa. Tässä viimeisessä voimallisessa kuvassa on mystinen yksilöllisen ja universaalisen, sisäisen ja ulkoisen avaruuden, todenkaltaisuuden ja mielikuvituksen, menneen tuttujen näkymien ja tulevan outojen löytöjen, suoraviivaisen edistyksen ja toiston syklisen kaavan yhdentyminen.

– Marsha Kinderin ja Beverly Houstonin (Close-up, 1972) ja muiden lähteiden mukaan Eila Anttila, krediittitietoja täydensi Pasi Nyyssönen 25.8.2015