CHRONICLE OF THE YEARS OF FIRE (1975)

Cannesin pääpalkinnon Kultaisen palmun voittanut elokuva kuvaa algerialaisten kansannousun ensimmäisiä vuosia ranskalaisia vastaan. Eeppisiä taistelukohtauksia tasapainottavat hautausmaalla vaelteleva hullu runoilija, kertojahahmo. Ohjaaja Lakhdar-Hamina halusi omien sanojensa mukaan tehdä elokuvan, ei pelkästään vastaiskusta valloittajaa vastaan, vaan tiettyä ihmisyyden tilaa vastaan.

***

Restoration supported by the Hobson/Lucas Family Foundation. This restoration is part of the African Film Heritage Project, created by The Film Foundation, FEPACI and UNESCO – in collaboration with Cineteca di Bologna – to help locate, restore, and disseminate African cinema.

***

Mohamed Lakhdar Hamina syntyi 26.2.1934 M’Silassa Algeriassa. Kouluaikoinaan hän tuntuu olleen varsin kapinallinen, sillä hänet erotettiin useistakin opinahjoista. Elokuvaa Lakhdar Hamina opiskeli Prahan kansallisessa elokuvainstituutissa, jossa hänen vuosikertaansa kuului mm. Vera Chytilová. Hän siirtyi siellä kuitenkin teoriaopinnoista elokuvastudioihin ja erikoistui kuvaajaksi. Sittemmin hän teki lyhytelokuvia ja toimi kuvaajana useissa tunisialaisissa elokuvissa. Algerian itsenäistymisen tienoissa Lakhdar Hamina teki lukuisia dokumenttielokuvia maansa tilanteesta ja perusti Tunisian aikaisten työtovereittensa kansssa Algerian ajankohtaiselokuvien keskuksen (OAA), jonka johtajana hän toimi vuodesta 1963 aina sen lakkauttamiseen  eli vuoteen 1974 asti. Vuonna 1965 hän alkoi kuvata ensimmäistä pitkää elokuvaansa Le Vent des Aurès, joka viitoitti tietä koko Algerian elokuvatuotannolle seuraavat kymmenen vuotta. Chronique des années de braise (1975) on hänen neljäs pitkä elokuvansa, suuren budjetin eepos, joka sai Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla 1975, mutta herätti omana aikanaan myös ristiriitoja ja vastalauseita niin kotimaassaan kuin Ranskassa.

Kuudeksi jaksoksi rakennettu Chronique des années de braise kattaa vuodet 1939 – 1954, ja se kertoo yhden köyhän maalaismiehen kohtalon kautta  koko maan kypsymisen vallankumoukseen. Päähenkilöä ei kuitenkaan ihmisenä syvennetä eikä tarkenneta. Hänet nähdään aina ulkopuolisen silmin, keskellä muita, osana eeposta. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo on Mohamed Lakhdar Haminan itsensä esittämä hullu, afrikkalaisten elokuvien tyypillinen totuudentorvi, jonka kautta kansan ahdinko ja ihmisen viiltävä viisaus oman kohtalonsa ja maansa kohtalon edessä saavat kaunopuheisen ilmauksensa. Chronique des années de braise on kuvattu Sétifin ja M’Zabin seuduilla, ja se on hieno ylistys Algerian maaseudulle, maan väreille ja valolle, joilla on elokuvassa aivan yhtä tärkeä osuus kuin kasvoilla, väkijoukoilla, taistelukuvauksilla. Kaikki yksityiskohdat ovat olemassa vain freskon osina, mutta kaikki eleet ja kaikki esineet ovat tarkoin harkittuja, samoin kuin niiden paikka tai ilmestymishetki. Tarinan eri etappeina ovat mm. kuivuus, kurjuus, taistelu köyhille jätetystä juomakelvottomasta vedestä, lavantautiepidemia, taistelu ratsuväkijoukkoja vastaan… Elokuvassa on Claude Michel Clunyn mukaan suurten neuvostoliittolaisten mutta myös suurten amerikkalaisten mestarien henkeä, ja se osoittaa elokuvallisten keinojen täyttä hallintaa. Kuvien visuaalinen täyteys todistaa Lakhdar Haminan intohimoisesta rakkaudesta omaan maaperäänsä, mutta ne tuovat mieleen myös Delacroix’n Algeria-aiheiset maalaukset.  Lakhdar Hamina sijoittaa talonpojat ja paimenet siihen alistettuun asemaan, jonka kolonialismi sai perinnöksi ja jota se vuorostaan vain voimisti. Lakhdar Haminan tarkoituksena on osoittaa, miten kiristäminen, nöyryytykset, diskriminaatio ja varsinkin toisessa maailmansodassa taistelleiden algerialaissotilaiden kokema loukkaava kohtelu sekä Ranskan harjoittama politiikka aiheuttivat väistämättä kansannousun.

Elokuvansa aiheuttamaan kritiikkiin Lakhdar Hamina vastasi 27.6.1975 algerialaisessa el-Moudjahid –lehdessä mm. seuraavasti:”Toistan vielä kerran, että en tehnyt historiallista elokuvaa. Elokuvani on vain henkilökohtainen näkemys, vaikka se nojaakin tarkkoihin tosiasioihin. En ole ikinä pyrkinytkään luomaan kokonaisnäkemystä, joka kattaisi koko Algerian tänä historiallisena aikakautena, varsinkin kun itse olen peräisin pikkukylästä. Mutta minun näkemykseni viittaa historiallisiin tapahtumiin, ja siksi se on jaettu eri jaksoihin. Eivät talonpojat olleet siihen aikaan poliittisesti tiedostavia sanan nykyisessä merkityksessä. Oli kyllä olemassa – ja sen muistan oikein hyvin – eräänlaista vastahankaa ja kapinaa, mutta siirtomaavalta kanavoi sen aina heimojen välisiksi ongelmiksi. On todella kapeakatseista kuvitella, että kansallismielisten poliittisten puolueiden aktivistit olisivat tulleet tekemään valistustyötä kaukaisiin kyläpahasiin. Meidän persoonallisuutemme muovasi vanhempiemme ja uskonnollisen opettajan kasvatus. Sementtinä ja hiivana siinä olivat Koraani ja islaminusko. Päähenkilöni koko elokuvan mittainen vaellus vie hänet tilanteisiin, jotka vähitellen herättävät hänen poliittisen tiedostamisensa ja saavat hänet ymmärtämään, mistä hänen kurjuutensa ja riistetty asemansa johtuvat: siirtomaajärjestelmästä. Ja mitkä olivatkaan siirtomaajärjestelmän kasvot ”alkuasukkaille”? Ne olivat toisten ”alkuasukkaiden” kasvot, sillä siirtomaavallan kultaisena sääntönä oli juurruttaa valtansa käyttämällä hyväkseen toisia ”algerialaisia”.

– Lähteitä: Claude Michel Cluny (Dictionnaire des nouveaux cinémas arabes, Éditions Sindbad, Paris, 1978) Satu Laaksonen, 2004