THE TRIAL OF BILLY JACK (1974)
Billy Jackin massiivinen suosio johti massiiviseen jatkoon. Mikään ongelma ei ole liian iso Tom Laughlinin ja Delores Taylorin supermanifestissa. Uuden aallon kansallissankarit löytävät oikean tien opiskelijoiden mellakoissa, Vietnamissa ja reservaateissa. Akustinen folk, korealainen hapkido-kamppailu ja valheenpaljastuskone ovat väkevässä käytössä.
***
The Trial of Billy Jack valmistui Tom Laughlinin ja Delores Taylorin suosion huipulla. Vuonna 1973 he olivat junailleet edellisen elokuvansa Billy Jackin (1971) uudelle teatterikierrokselle, joka tavoitti ennätysmäisen yleisön. Innostava kultti-ilmiö oli syntynyt, ja taipumattomilla independent-tekijöillä oli aihetta uskoa itseensä. Kovimmat fanit tulivat katsomaan elokuvan uudestaan ja uudestaan.
Jatko-osa on hämmentävän lavea yritys hoitaa Yhdysvaltain ongelmia ja traumoja kansalaisaktivismin, jungilaisen psykologian ja intiaanimystiikan keinoin. Tunteet ovat pinnassa, ja Amerikkaa rakastetaan mutta hallitusta ei. Pääteemoja ovat alkuperäisväestön oikeudet ja Vietnamin sodan repivät seuraukset, joita 1970-luvun alun elokuvantekijät harvoin käsittelivät. Tosielämän kimmokkeita olivat My Lain verilöyly ja Kentin yliopiston konflikti, jossa opiskelijoita sai surmansa, kun kansalliskaarti katkaisi sodanvastaisen mielenosoituksen tulivoimaa käyttäen.
Laughlin on jälleen roolittanut itsensä edustamaan navajointiaaneja, eikä The Trial of Billy Jackin suhde syrjittyyn kansanryhmään nykyvinkkelistä näytä ongelmattoman jalolta. Kulttuurinen ja poliittinen kiinnostus alkuperäisväestöä kohtaan on silti perusteellista ja voimakasta. Laughlin antoi elokuvassaan näkyvyyttä ja käsikirjoittamattomia puheenvuoroja monille oikeille intiaaniaktivisteille. Ohjaaja-näyttelijä tuntuu järjestäneen itselleen tulikokeen, kun ”puoliverinen” Billy Jack uppoutuu šamanistiseen rituaaliin, jossa selvitetään tajunnallisesti, onko hänellä valkoisen vai punaisen miehen sydän.
Yli tuhannessa elokuvateatterissa ensi-iltansa saanut The Trial of Billy Jack jatkoi edeltäjänsä menestystä muttei ylittänyt sitä. Lähes kolmen tunnin kesto rajoitti näytösmääriä, ja ilmiö tuntui poteroituvan Yhdysvaltain rajojen sisäpuolelle. Puolueeton Ruotsi on yksi harvoista ulkomaista, joissa The Trial of Billy Jack pääsi levitykseen. Laughlinin mukaan matala profiili johtui poliitikkojen juonittelusta ja jonkinlaisesta kollektiivisesta itsesensuurista. Vastaavat selitykset toistuivat, kun sarjan neljäs elokuva, ydinvoiman vastainen Billy Jack Goes to Washington (1977) floppasi ja katosi marginaaliin myös kotimarkkinoilla.
Laughlinin maine perustui kompromissittomuuteen, eikä hän halunnut tinkiä elokuva-alalla saavuttamastaan vaikutusvallasta. Uusien hankkeiden toteuttaminen omilla ehdoilla muodostui kuitenkin ylivoimaiseksi, kun yleisö hupeni. Ohjaaja yritti vuosikymmenten ajan tehdä viidennen Billy Jack -elokuvan. 1980-luvun Billy olisi ollut urbaani vigilante-hahmo kurittamassa New Yorkin lapsipornogangstereita. 2000-luvulla politiikka teki paluun, ja projekti muuttui puolidokumentaariseksi George W. Bushin kritiikiksi. ”Billy Jack’s Moral Revolution” oli yksi monista työnimistä.
Laughlin ja Taylor olivat aina valmiita päivittämään itsensä ajan haasteisiin, mutta sankariparin suosio ei kantanut sukupolvelta toiselle. Rauhanballadeilla, hapkido-potkuilla ja lapsinerojen valheenpaljastimella maailmaa parantava The Trial of Billy Jack on kaksikon suuri manifesti ja ainutlaatuinen portti hämyhenkisen vastakulttuurin kulta-aikaan.
– Lauri Lehtinen 9.10.2021