RAKAS SYDÄN (1971)

Seksuaalisen vapautumisen vuosina valkokangastabu toisensa jälkeen mureni, ja Louis Malle asetti itsensä pariinkin otteeseen kilpajuoksun kärkeen. Rakas sydän on 1950-luvun alkuun sijoittuva epookkikertomus ja insestiaiheen demystifiointi, jossa äidin ja pojan suhde kulkee kohti ”terapeuttista ainoaa kertaa”.

***

Tapahtuma-aika: toukokuu 1954, jolloin vietminhin joukot valtaavat Dien Bien Phun, mikä merkitsee Ranskan suoranaisen vallan päättymistä Indokiinassa. Siirtomaavalta alkaa muutenkin murentua (seuraava ratkaiseva isku – Algerian sota – on jo muhimassa). Tapahtumapaikka: Dijon, viineistään ja keittiöstään kuulun Burgundin pääkaupunki, jossa aikakausien vaihtumista äkkiseltään tuskin huomaa. Kuvauksen kohteenakin on perinteisen ranskalaisen elokuvan hyvinvoiva, sivistynyt porvarisperhe: etäinen ja ankara lääkäri-isä (Daniel Gélin), elämäniloinen kaunotaräiti (Léa Massari) rakastajineen, kaksi aikuistuvaa poikaa, jotka ennen normeihin asettumistaan nauttivat riemukkaasti perheensä suomista etuoikeuksista, sekä hontelo, hellitty 15-vuotias pikkuveli Laurent (Benoit Ferreux), joka kirjoineen ja musiikkeineen elää omaa maailmaansa. Elokuvan aihe on mitä tutuin: siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen, ensimmäiset seksuaaliset kokeilut ja kokemukset, havahtuminen fyysiseen rakkauteen. Elokuvan sävy – nopea, keveä, elegantti, komediallinen – on klassista ranskalaista sekin. Tabuja itse asiassa vain hiukan tallotaan, herjoja heitellään, mutta lopussa palataan yhteisen naurun myötä turvallisiin uomiin, perheen pariin, muuttumattomaan maailmaan. Vai palataanko?

Jo Ranskan esisensuurilla oli pureksimista käsikirjoituksen tiettyjen kohtausten kanssa: jesuiittarippi-isä, joka hädin tuskin pystyy pysymään erossa rippilapsestaan, veljien kustantama ensimmäinen bordellimatka ja kauheimpana kaikesta: rakkaudenyö oman äidin kanssa. Toistuvat letkautukset siirtomaavallan aikansa eläneisyydestä ja ajan poliitikoista eivät myöskään miellyttäneet. Kevään 1968 jälkiravistuksissa elävä kritiikki puolestaan suhtautui osin hämmentyneesti, laput silmillä, tällaiseen porvarilliseen kepeilyyn.

Louis Mallen tuotannossa Rakas sydän sijoittuu Calcuttan (1968) jälkeen, ja se merkitsee siirtymää suoremmin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ensimmäistä kertaa hänellä on myös lapsi päähenkilönä. Malle on itse todennut, että hän ei olisi edes pystynyt aloittamaan uraansa Truffaut’n Neljänsadan kepposen kaltaisella lapsuuskuvauksella. Hän tarvitsi Intian matkansa voidakseen murtaa itsessään piilleet estot. Vaikka Rakas sydän – joka perustuu suurimmalta osaltaan joko hänen omiin tai hänen ystäviensä kokemuksiin – oli jo vuosikausia hautunut hänen mielessään, varsinainen käsikirjoitus syntyi vain viidessä päivässä, eräänlaisena automaattikirjoituksena. Kokemus dokumenttielokuvan tekemisestä, “tuhansien kasvojen filmaamisesta” muutti myös Mallen näyttelijänohjausta liikkuvampaan, improvisoivampaan suuntaan, josta oli hyötyä varsinkin lapsinäyttelijöiden kanssa työskenneltäessä.

Louis Malle sanoo kuvaavansa mielellään tilanteita, joissa jokin epätavallinen sattumus suistaa ihmiset normaalin elämänsä rai­teilta, ja he joutuvat pohtimaan asioita, jotka muuttavat koko heidän suhtautumistapansa. Malle on myös tuntenut itsensä aina syrjästäkatsojaksi, tarkkailijaksi, ja koko Rakas sydänhän on itse asiassa hauraan ja vielä lapsenomaisen Laurentin katsetta: hän on läsnä jokaisessa kohtauksessa, ja hänen kokemustensa kautta syntyy eräänlainen sodanjälkeisen ranskalaisen porvaris­ton mikroanalyysi. Malle tunsi löytäneensä ihanteellisen tulkin itselleen nuoresta Benoit Ferreuxsta, vaikka tämä olikin peräi­sin täysin päinvastaisesta miljööstä (kommunistiperheestä, jossa ei ollut jälkeäkään katolisesta kasvatuksesta). Juuri tämä eri­laisuus auttoi Mallen mukaan vaikean, Benoit Ferreux’lle alun­perin vastenmielisenkin roolin omaksumisessa. Rakkaan sydämen epäsovinnaiselle äitihahmolle on myös esikuvansa todellisuudes­sa. Malle teki hänestä kuitenkin italialaisen antifasistin tyt­tären, mikä antoi enemmän pontta ja sävyä dijonilaisen porvaris­ton kritiikille.

Koko elokuvassa ainoastaan äiti ja Laurent ovat lämpimästi, ve­revästi kuvattuja hahmoja. Vain he uskaltavat ylipäänsä tuntea, kokea, liikuttaa seisovaa vettä. Heidän keskinäinen solidaari­suutensa on lujaa – jopa Laurentin oivaltaessa, että hänen äi­dillään on rakastaja. Äidin ja pojan läheinen suhde vain tiivis­tyy Laurentin sairastuessa, palatessa tavallaan sylilapseksi ja ensimmäiseen läheisyyden ja rakkauden kokemukseen. Malle myön­tääkin elokuvan olevan pohjimmiltaan myös toiveuni ihanneäi­distä, joka initoi poikansa syyllisyydettömään rakkauteen. Alku­peräisessä käsikirjoituksessa Laurent kylläkin kamppailee tapah­tuman jälkeen itsemurha-ajatuksen kanssa – siihenhän on Rakkaan sydämen lopullisessakin versiossa viitteitä. Malle jopa kuvasi kohtauksen, mutta leikkasi sen sittemmin pois, koska se herätti Benoit Ferreux’ssa itsessään vastustusta ja koska hän itse ei puolestaan halunnut herätellä yleisössä sovinnaisia, helpottavia synnintuntoja. Laurentin ja hänen äitinsä tuleva kohtalo jää itse asiassa avoimeksi. Elokuvan lopun riemukas perheyhteys ei heidän kohdallaan enää kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Siitä todistavat heidän vaihtamansa katseetkin.

Vuoden 1954 valinta vuonna 1971 syntyneen elokuvan ajankohdaksi oli Louis Mallelta tietoinen veto. Hän ei halunnut kuvata vain siirtymää lapsuudesta aikuisuuteen, vaan myös tilannetta, joka vaati rajumpaakin vastarintaa. 50-luvun nuorison edessä kohosi yhä yhteiskunnan ja sovinnaissääntöjen vankka muuri. Vaikka van­ha valta olikin jo hajoamassa, toukokuun 1968 laukaisemaan vapau­den huumaan oli yhä matkaa. Leikkimällä näennäisen keveästi jo menneeseen aikaan kuuluvan porvarisperheen suhteilla ja tabuil­la, Louis Malle ilmaisi oman kapinansa, oman “toukokuunsa”.

– Satu Laaksonen

Lähteitä mm: René Predal: Louis Malle (1989), Fant nr 1/1972, Cinéma no 157/1971