CALLE MAYOR (1956)
Bardemin toinen mestariteos, uniikki ja traaginen Calle Mayor, kertoo maaseutukaupungissa harhailevasta, eksistentialistista kriisiä potevasta naisesta. Elokuvan melankolinen ja herkkä elämän syke nostaa Bardemin Ingmar Bergmanin tasolle maailmanluokan ohjaajana. Pääosassa nähdään lyhyen aikaa parhaiden eurooppalaisten ohjaajien kanssa työskennellyt ja Cannesissa parhaan naisnäyttelijän palkinnon voittanut Betsy Blair.
***
Ohjattuaan mestariteoksensa Polkupyöräilijän kuoleman (1955) Juan Antonio Bardem onnistui saavuttamaan jo seuraavan vuoden työllään Calle Mayor (1956) yhtä hienon kokonaisuuden. Edelleen vaikutusvaltainen, kenraali Francon ajan Espanjaan sijoittuva elokuva pohjautuu Carlos Arnischesin näytelmään La señorita de Trévelez. Salaiseen espanjalaiseen kommunistipuolueeseen kuulunut Bardem vastusti ja kritisoi voimakkaasti Francon ajan elokuvaa. Ohjaaja vangittiin näkemyksistään muutamaksi päiväksi ja hänet päästettiin vapaaksi sillä ehdolla, ettei puhuisi elämästään ja uskomuksistaan elokuvaan liittyvien haastatteluiden yhteydessä. Calle Mayorin, joka joutui sensuurin hampaisiin, Bardem viimeisteli valmiiksi vapauduttuaan.
Esittelyn kohteena on heti alussa pikkukaupungin pääkatu. Keskiluokkaa edustava miesjoukko juopottelee, laulaa ja tekee kepposia toisille kaupungin asukkaille. Hurskasteleva vanhapiika Isabel (Betsy Blair) joutuu tämän hauskaa keskenään pitävän seurueen aiheuttaman häiriköinnin ja pilan kohteeksi. He houkuttelevat juuri Madridista saapuneen Juanin (José Suárez) huijaamaan Isabelia olemalla tähän rakastunut. Naiivin Isabelin ainoa toivo elämässä on päästä naimisiin. Isabel rakastuukin Juaniin melodramaattisella intohimolla, joka on enemmänkin ominaista teinitytölle kuin 35-vuotiaalle naiselle. Calle Mayor seuraa loppupuolella jekun seuraamuksia päähenkilöidensä elämässä.
Bardemin työ tuo mieleen osittain William Wylerin Perijättären (1949), joka pohjaa tarinaltaan Henry Jamesin Washington Squareen sekä René Clairin elokuvan Älä leiki rakkaudella (1955), jonka perusasetelma on tosin päinvastainen nuoren upseerin rakastuessa oikeasti provinssikaupungin naiseen. Yhtäläisyyksiä on löydetty myös italialaiseen neorealismiin ja erityisesti Federico Fellinin Vetelehtijöihin (1953), vaikka toisaalta Bardemin ohjauksen on havaittu perustuvan enemmän juoneen kuin episodimaissa italialaissa teoksissa. Bardemin julmaa näkyä yhteiskunnasta ja keskiluokasta on verrattu myös maanmiestensä niin ikään etuoikeutettua luokkaa kritisoiviin Luis Garcia Berlangan Plácidoon (1961) sekä Luis Buñuelin surrealistiseen komediaan Porvariston hillitty charmi (1972).
Calle Mayor oli kuitenkin aikoinaan juhlittu, moninkertaisesti ansioitunut teos. Se palkittiin parhaana elokuvana Katalonian Sant Jordi -palkinnolla sekä Venetsian festivaaleilla jopa nelinkertaisesti, jonne se salakuljetettiin. Bardem sai siellä FIPRESCI-palkinnon sekä voitti New Cinema Award -kategoriassa parhaan elokuvan palkinnon. Kunniamaininnat saivat legendaarinen Betsy Blair (Käärmeenpesä, Marty, Kaipuun punainen hetki) roolisuoritukseksestaan samoin kuin ohjaaja teknisistä taidoistaan ja moraalisesta vilpittömyydestään. Calle Mayoria on muistettu myös espanjalaisen elokuvan 100-vuotispäivän yhteydessä vuonna 1996, jolloin joukko asiantuntijoita ja kriitikkoja valitsi sen kaikkien aikojen yhdeksänneksi parhaimmaksi espanjalaiseksi elokuvaksi.
– Dennis Grunesin (grunes.wordpress.com), R. Martínezin (Spanish Film Review), Stephen G H Robertsin (In Search of a New Spanish Realism: Bardem’s Calle Mayor (1956)) teoksessa Spanish Cinema: The Auteurist Tradition (toim. Peter William Evans) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 7.10.2020