DOUBLE BILL: INTOHIMOLEIKKI + THE LIMEY – KOSTAJA LONTOOSTA (1967 / 1999)

Poor Cow on yksi keskeisistä brittiläisen uuden aallon elokuvista. Englantilaisten työläiskuvausten taitajan ja pienen ihmisen ymmärtäjän, Ken Loachin, varhainen mestariteos on realistinen kitchen sink -draama, jossa nuori nainen muuttaa asumaan yhteen rikollisen kanssa, kun hänen lapsensa isä joutuu
vankilaan.

Amerikkalaisen genre-elokuvan revisionisti Steven Soderbergh näki Stampin sinisilmäisyydessä jotain
hyytävää ja teki rakenteeltaan jännittävän neo noirin The Limey – kostaja Lontoosta. Kostotrillerissä ikääntyvä brittiläinen rikollinen saapuu Los Angelesiin etsimään tytärtään. Soderbergh syventää päähenkilön rikollista menneisyyttä käyttämällä takaumissa kohtauksia Loachin Poor Cow -elokuvasta.

***

Intohimoleikki oli Ken Loachin ensimmäinen teatterielokuva. Sitä ennen Loach oli työskennellyt televisiossa jossa hän teki ohjelmia, jotka kuvasivat työnväenluokan elämää realistisesti. Loachin tyyliin kuului esim. kuvata oikeilla tapahtumapaikoilla ja hyödyntää paljon improvisaatiota. Loach jatkoi sosiaaliseen realismiin perustuvaa kuvaustapaansa elokuvissansa.

Intohimoleikki kertoo Joysta, joka elää toistuvasti huonoissa ihmissuhteissa. Hän on naimisissa aggressiivisen rikollisen Tomin kanssa, kunnes Tom joutuu vankilaan. Joy hakee lohtua lempeämmästä Davesta, mutta suhde päättyy, kun myös Dave jää kiinni rikoksesta ja joutuu vankilaan. Tomin vapauduttua Joy palaa yhteen hänen kanssansa, mutta Tom käyttäytyy väkivaltaisesti. Joy joutuu päättämään, kuinka hän voisi ottaa oman elämänsä hallintaansa.

Esikoiselokuvana Intohimoleikki oli Loachille harjoittelua siitä kuinka televisiotyössä opittua tietoa saattoi käyttää elokuvanteossa. Se myös opetti hänelle mitä hän halusi välttää elokuvissaan. Intohimoleikki eroaakin Loachin myöhemmästä tuotannosta siinä, että sen pääosissa on tunnettuja näyttelijöitä, kuten Terence Stamp. Myöhemmissä elokuvissaan Loach on suosinut tuntemattomampia näyttelijöitä, jotka ilmentävät roolihahmon yhteiskunnallista taustaa. Malcolm McDowell on mukana pienessä sivuosassa ensimmäisessä elokuvaroolissaan.

Kun Steven Soderbegh teki vuonna 1999 Terence Stampin tähdittämän elokuvan The Limey – Kostaja Lontoosta, (The Limey, 1999) pastissinsa 1970-luvun englantilaisista gangsterielokuvista, hän käytti elokuvan takaumina Intohimoleikin kohtauksia nuoresta Stampista.

– Mikko Launis 20.11.2012. Lähde: Anthony Hayward: Which side are you on? Ken Loach and his films

The Limey

Steven Soderbergh myöntää menettäneensä mielenkiintonsa elokuvaan Isku vasten kasvoja (The Underneath, 1995) kesken filmauksen. Mielenkiinto lienee äkkiä palannut, sillä aliarvostettu Isku vasten kasvoja on melkoista herkkua katsojalle. Mutta tuollaiset uskonpuutteen kohtaukset ovat varmaankin Soderbergin tyylin salaisuus. Tuohon tyyliin sisältyy nimittäin aina kokonainen lajitelma varauksia, poikkeamia ja korjauksia. Päähenkilöidensä tapaan Soderbergh tuntuu olevan sekä huimapäisyyden että herkkyyden henkilöitymä, ja nuo kaksi luonteen äärimmäistä piirrettä tuntuvat aina ruokkivan toisiaan. Hänen päähenkilönsä eivät ole täysin viattomia eivätkä paatuneen rikollisia; he ovat joutuneet oman erehtyväisyytensä ansaan. Siksi The Limeyn hallitseva kuva on muuri.

The Limeyn montaasi on täynnä takaumia ja ennenäkyjä, kuvia jotka ovat peräisin yhtä lailla mielikuvituksesta kuin muististakin: se on lähes tarina, joka ei koskaan tapahtunutkaan, fantasia, jonka on uneksinut lentokoneen matkustaja Wilson ehkä matkalla Los Angelesiin, ehkä ei. Aiheena on etsintävaellus (quest), jonka kohteena on tieto, kuten alkutekstejä korostavan pimeyden aikana kerrotaan: ”Kertokaa minulle Jennystä”. Wilson haluaa saada tietoa tyttärensä kuolemasta ja ymmärtää tyttöä, jota hän ei ole tavannut yhdeksään vuoteen. Heitä erottaa toisistaan nyt ajan ja hiljaisuuden muuri. Soderbergh täyttää valkokankaan tuolla muurilla – korkealla barrikadilla, jonka juurella Wilsonin kumara hahmo vaeltaa pyrkiessään kohti tuntematonta risteystä valmiina käyttämään matkaan niin paljon aikaa kuin se vaatii. Muuri on yksi elokuvan toistuvista, arvoituksellisina välähtävistä kuvista. Wilsonin matkan edetessä kuva muurista alkaa tehdä tilaa vähemmän tyrmääville näyille. Soderberghillä on silmää kulmikkaille miljöille: sekä Kafka että Isku vasten kasvoja ovat kuvanrajaukseltaan tarkkaa työtä. The Limeyn miljöinä on sarja tyylikkäitä suljettuja tiloja, kunnes viimeisellä rannalla kaikki muurit sortuvat.

Myös elokuvan kuvaamissa ihmissuhteissa on geometristä tasapainoa. Se on sarja triangeleita, jotka juontavat juurensa Wilsoniin / Valentineen (Jennyn rakastajaan) / Jennyyn. Symmetriaa on kahdessa auto-onnettomuudessa ja melkein pedanttisessa rinnastuksessa, joka kuvaa Wilsonin tuloa ja lähtöä. Soderbergh lipsahtaa sivuraiteelle leikatessaan toisiinsa kaksi veristä kättä (Wilsonin ja Valentinen) piittaamatta siitä mistä veri on peräisin. Hän virittää leikkisästi parven mielleyhtymiä esimerkiksi kuvaamalla Wilsonia Jennyn ääniopettajan Elainen turvakalterien takaa. Nasevasti tuo kuva sisältää mielleyhtymiä poissulkemisesta, hillinnästä, tunkeilijan rikollisesta taustasta ja jopa viivakoodeista jotka liittyvät Elainen toiseen ammattiin. Harva kuva on yksiselitteinen kun Soderbergh käyttää visuaalista sanakirjaansa täysin palkein.

Kieli itse on Soderberghin toistuva teema. Kokeilut ranskalla, italialla ja japanilla olivat miehen ja vaimon kommunikaatioyrityksiä Schizopoliksessa. The Limeyssä sanat tarjoavat avaimen The Whon ja The Holliesin aikakauteen, 1960-lukuun. ”Vapaus on sana jota harvoin käytän”, Wilson siteeraa Donovania kysyjälle joka ei ymmärrä assosiaatioita lainkaan. Myös Wilsonin tapa käyttää rhyming slangia (missä tarkoitettu korvataan loppusoinnullisella sanalla) vaatii jatkuvaa, tosin kankeaa, selittämistä. Stamp ja Fonda lepäävät 1960-lukulaisilla laakereillaan; tavallaan turha loppunäyte elokuvasta Kukkinut ja kukoistanut (1967) kertaa Donovan-sitaatin Stampin laulaessa ”Colours”. Mutta elokuvan varastaa lopulta Amelia Heinle, joka on Andie MacDowellin, Elisabeth Shuen, Betsy Brantleyn ja Jennifer Lopezin jälkeen Soderberghin uusi pelastava enkeli – the latest of Soderbergh’s saving graces.

– Philip Strickin mukaan (Sight and Sound 1/2000) AA 9.1.2002