PEUKALOKYYDILLÄ VIHILLE (1967)

Stanley Donenin kauniin romanttisessa tiekomediassa Henry Mancinin tunteikas musiikki säestää englantilaispariskuntaa (oivat Audrey Hepburn & Albert Finney) loma-ajelulla Etelä-Ranskassa. 12 menneen vuoden assosiaatioissa pari rakastaa ja riitelee samoissa maisemissa.

***

Syksyllä 1967, hieman ennen ensimmäisen college-vuoteni alkua, matkailimme punaisella Oldsmobilella ystäväni kanssa Yhdysvaltojen halki. Hän raahasi minut pienen indianalaiskaupungin ainoaan elokuvateatteriin, jossa pyöri Peukalokyydillä vihille. Kun näytös päättyi ja valot syttyivät, katsojat istuivat yhä penkeillään – puhuen innostuneesti siitä, millainen yllätys elokuva oli ollut… Peukalokyydillä vihille -kultin alku? Silmäni olivat avautuneet. Tämä hyvin erityinen kokoelma ”kotielokuvia” kattoi yhden pariskunnan tarinan heidän Euroopan-matkojensa kautta kahdentoista vuoden ajalta. Olin nähnyt kahden ihmisen kohtaavan, menevän naimisiin ja kasvavan sekä yksilöinä että pariskuntana. Kaltaiseni nuori poika ei ollut koskaan ajatellut, että elämää oli olemassa myös lukion jälkeen.

Elokuva avioliitosta oli jo sinänsä harvinaisuus, mutta rehellinen elokuva avioliitosta romanttisissa puitteissa esitettynä oli ja on ainutlaatuinen tapaus – eikä mielenkiintoista valkokangasavioparia oltu nähty sitten Myrna Loun päivien. Ennen kaikkea kyseessä on käsikirjoittaja Frederic Raphaelin elokuva. Julkaistun käsikirjoituksen pitkähköissä alkusanoissa hän kuvailee pyrkimyksiään tehdä tarina, jonka päähenkilöt vain ”eläisivät elämäänsä”. Hän halusi välttää niin paljon kuin mahdollista sitä, että hahmot muodostuisivat jonkin asian eduskuviksi – hän ei halunnut näiden kuvaavan vaikkapa ”inhimillisen kommunikaation mahdottomuutta” tai ”avioliitonnälkää”.

On ilmeistä, että Stanley Donenin pääpanos ei ole elokuvan metaforissa (tie on yhtä kuin elämä, matka on yhtä kuin avioliitto), sekoitetussa aikarakenteessa eikä kuvaus- ja leikkaustehosteissa. Kaikki tämä löytyy jo käsikirjoituksesta. Sen sijaan Donen lisää kokonaisuuteen saman romantiikan auran, joka läpäisee hänen koko filmografiansa, ja joka toimii liimana myös elokuvan synkimmillä hetkillä (avioliiton sisäinen taistelu voi olla romanttista). Käsittely on täysin eri maailmasta kuin niinikään Raphaelin kynäilemässä Darlingissa (1965), johon ohjaaja John Schlesinger latasi tylyn, jääkylmän atmosfäärin. Henry Mancinin upea musiikkitausta on epäilemättä hänen parhaansa, ja säveltäjä itsekin on pitänyt Peukalokyytiä suosikkielokuvanaan.

Vuonna 1967 elokuvan hahmot olivat sivuseikka näitä esittäneiden tähtien rinnalla. Kriitikot olivat vuosia pitäneet Audrey Hepburnia jalustalla, joten hänen saattamisensa yhteen ilkeämielisemmän imagon kehittäneen Albert Finneyn kanssa oli monelle liikaa. Pauline Kael kirjoitti ”The New Republicin” arviossa, että Hepburn tuntui liian vanhalta Finneyn vaimoksi. Vaikka ikäero todellisuudessa oli pieni, se tuntui suurelta koska olimme nähneet Hepburnin säännöllisesti valkokankaalla seitsemäntoista vuoden ajan siinä missä Finney oli tehnyt vain muutaman elokuvan kahdeksanvuotisella urallaan. Todennäköisesti sädekehä Hepburnin ympärillä vaikutti siihen, että kriitikot pitivät Finneyn hahmoa raakalaisena. ”Audrey-parka”, nämä vaikeroivat, ”kuinka voit tehdä noin meidän Audreyllemme!” Kriitikot eivät kyenneet murtautumaan Finneyn – nuoren tulokkaan – kuoren taakse, eivätkä sietäneet sitä, että heidän prinsessaansa kohdeltiin kaltoin. Vastaanoton kykenemättömyys suhtautua elokuvan päähenkilöihin tasa-arvoisesti vaivasi teosta sen ensi-illan aikoihin, mutta sittemmin jotain on tapahtunut: Hepburn on tehnyt aina vain vähemmän elokuvia ja Finney on jatkanut kasvamistaan sekä näyttelijänä että tähtenä. Hän on kasvanut tarpeeksi, jotta katsojan huomio on siirtynyt tähdistä heidän näyttelemiinsä hahmoihin. Joanna ja Mark ovat emotionaalisia mosaiikkeja niistä ongelmista ja tiesuluista, joita itse kukin meistä tuo mukanaan ihmissuhteisiin: itsekkyys, suvaitsemattomuus, impulsiivisuus, ajattelemattomuus, uskottomuus… Ensi-illan aikoihin kriitikot pitivät elokuvaa trendikkäänä potrettina väljähtyneestä avioliitosta. Lähempi tarkastelu paljastaa elokuvan vakaumuksellisen avioliittomyönteisyyden ynnä sen luonteen peilinä, jonka päähenkilöissä tunnistamme omat heikkoutemme, puutteemme ja päättäväisyytemme pitää suhteemme kasassa, suhteen, joka jotenkin selviytyy – ja toimii – kaikesta huolimatta.

– Henry Blinderin esseen mukaan (Danny Peary: Cult Movies, 1981)