ADIEU PHILIPPINE (1962)

Ohjaaja
Jacques Rozier
Henkilöt
Jean-Claude Aimini, Stefania Sabatini, Yveline Céry
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
English subtitles
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Parikymppistä tv-studiolla työskentelevää Micheliä odottaa asepalvelus Algeriassa. Sitä ennen hän päättää ottaa hatkat ja lomailla Korsikalla. Matkaseuraksi löytyvät ystävykset Juliette ja Liliane, joista kummallakin on Michelin kanssa romanttista säpinää. Kesäisen ja eloisan uuden aallon komedian kepeyden taustalla häilyy Algerian sodan ja huolettoman nuoruuden päättymisen tumma varjo.

***

Hyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset ovat elokuvassa harvinaisia. Jacques Rozierissa ovat Vigo (Nolla käytöksessä), Rossellini (Saksa vuonna nolla), Buñuel (Los olvidados) ja Nicholas Ray (Nuori kapinallinen) saaneet loistavan, herkkävaistoisen seuraajan, joka ei suotta sentimentalisoi havaintojaan, joka vaivatta ja ymmärtäväisesti pysyy nuorten moraalisten käsitysten tuntumassa ja hengessä, jonka mielikuvitus on tarpeeksi rikas ja komiikan taju tarpeeksi liikkuva pysyäkseen kovan menon tasalla. Adieu Philippinen kaksi näyttelijää ovat amatöörejä, Rozier käytti hyväkseen cinéma-vérité -tekniikkaa, kevyttä kalustoa, piilokameroita, improvisaatioita. Hän kuvasi filmiä n. 40000 metriä josta käytti valmiiseen filmiin kolmisen tuhatta; mässäilyn seurauksena oli väistämätön riita tuottajan kanssa. Tulos on ihailtava synteesi täydellisestä vapautuneisuudesta ja tiukasta kontrollista. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa filmin kaksi tyttöä kävelevät kadulla. Kulttuuripäivillä pitämässään esitelmässä englantilainen kriitikko Robin Wood piti sitä jaksona, jossa tyylittelyn ja naturalismin päämäärät hienoimmin yhdistyvät. Tyttöjen kulku on leikattu tangon tahtiin, jaksoa leimaa haltioitunut vapauden tuntu. Itse asiassa Rozier suunnitteli ja kokosi jaksoa viikkokaupalla. Hänellä oli paljon materiaalia kävelyistä. Katsottuaan ja lajiteltuaan sitä pitkään hän keksi siihen sopivan musiikin. Viimeksi hän kirjoitti kohtauksen henkeen sopivan vuoropuhelun. Jakso syntyi ”yrityksen ja erehdyksen kautta”, kuten Rozier itse toteaa.

Adieu Philippinen päähenkilöt ovat 19-vuotias TVn kuvaaja-apulainen Michel ja kaksi samanikäistä ystävätärtä, Juliette ja Liliane, jotka Michel iskee molemmat ja joiden välillä hän ei pysty tekemään lopullista valintaa. Michel osoittaa tavatonta häilyvyyttä sekä ihmissuhteittensa hoidossa että työssään (hän saa potkut TV:stä käveltyään kuvaruudun ohi historiallisen näytelmän nauhoituksessa), näin lähinnä siksi etteivät olosuhteet juuri suo mahdollisuutta vakiintua. Micheliä odottaa lähtö Algerian sotaan, surullisen asian odotus pitää filmin tapahtumia koossa. Alun perin Rozierin tarkoituksena oli tuoda armeijakokemukset keskeisempään asemaan filmissään, hän aikoi näyttää sankarinsa ennen ja jälkeen armeijakokemusten. Sensuuri esti hänet tästä ratkaisusta, mutta se heijastuu kuitenkin armeijasta palaavassa Dédéssä, joka on paljon ikätovereitaan hiljaisempi ja pelokkaampi. Lopussa tytöt saattavat Michelin laivaan. Pitkässä jaksossa tulee äkkiä tietoiseksi lähtijöitten lukuisuudesta ja henkilöiden tunteman levottomuuden yleispätevyydestä.

Nuorten retket maalle, tansseissakäynnit, huolettomat työsuoritukset, liikemiesten laskelmoivat ja mauttomat yritykset tehdä mainosfilmejä on kaikki nähty samalla bravuurilla, niitä kattaa harvinaisen rikas kudos visuaalisia ja auditiivisia gagejä. Yleisten huvipaikkojen ymmärtäjänä Rozier on samaa luokkaa kuin ranskalainen Chabrol, italialainen Ermanno Olmi ja tshekkiläinen Milos Forman. Rozierin myötäelämisen perusta on hänen filminsä aito musiikillisuus: Adieu Philippine ei ole mikään tavallinen musiikkikomedia, vaan todellista musique-véritétä: siinä eleet pikemminkin lähtevät tanssista ja musiikista kuin päinvastoin. Nuorten tuntema solidaarisuus välittyy tavattoman konkreettisena niin tansseissa kuin muutenkin: musiikkia on aina paljon, se jäsentää ja lennättää filmiä.

Filmin henkilöiden välillä on toki ristiriitoja. Sensaatiomaisimpia asioita Adieu Philippinessä on tyttöjen välinen suhde, mustasukkaisuus kun toinen valloituksissaan voiton puolella, harkitusti ärsyttävät eleet jokaisen voittoisan hetken jälkeen, yleensäkin kaikki ne lempeyden ja julmuuden välillä liikkuvat salaisuudet joita he kuiskailevat toisilleen. Michelin jätettyä työnsä nuoret lähtevät matkalle, käyvät Korsikalla, metsästävät liikemiestä, joka on petkuttanut heiltä rahaa. Nämä jaksot ovat filmin kauneimmat: ilmanalan vaihtelut, vuodenajan erikoispiirteet, illan vaihtuminen yöksi ja yön valkeneminen aamuksi, hermostuttavaksi käyvä kuumuus, miljöönvaihdoksien vaikutus nuorten suhteisiin on tavattu niin luonnollisesti, ilmiselvän runollisesti kuin vain aniharvoin, ehkä lähinnä joissain Jean Renoirin filmeissä.

Vain muutama elokuvakriitikko on saattanut kovettaa sydämensä ja pitää silmälappuja siinä määrin tiukalla, että väittää Adieu Philippineä löyhäksi, episodimaiseksi teokseksi: niin kuin filmin kolmioasetelma ja pojan lähtö Algeriaan eivät muka pitäisi hauskuuksia koossa. Ennakkoluulotonta katsojaa filmi viehättää välittömästi ja voimakkaasti; sillä luulisi olevan Suomessa hyvät mahdollisuudet esim. nyt kun Formanin Vaaleaverikön rakkaus osoittautui menestykseksi. Adieu Philippinen saamat arvostelut kolmisen vuotta sitten Ranskassa olivat harvinaisen komeat. Godard sanoi sitä ”viime vuosien parhaaksi ranskalaiseksi elokuvaksi”, Alain Resnais puhui ”Jean Vigon arvoisesta mestariteoksesta”. Cahiers du Cinéman Jean-Louis Comolli piti Rozierin esikoisfilmiä klassistisena teoksena, jossa suuret tunteet nähdään läheltä ja elementäärisinä: filmiä, jossa konstruoiduimmatkin, voimakkaimmat ja vakavimmat tunteet näytetään sellaisinaan, ilman selitteleviä tarinoita – Rozierin nimi täytyy mainita samaan hengenvetoon kuin Gustave Flaubertin ja Jean Renoirin.

– Peter von Bagh: Adieu Philippine – nuoruuden hellä kuva, HS 28.7. 1966

(Huomatkaa, että suomeksi käännettynä on ilmestynyt Robin Woodin erinomainen analyysi Rozierin teoksesta – Projektio 3/1966!)