ELOKUVA JALOSTAVASTA RAKKAUDESTA (1967)

Edvard Radzinskin näytelmään perustuva kertomus tarttuu kriittisesti erään neuvostoliittolaisen elokuvatuotannon vaikeuksiin. Neuvostoliitossa elokuvakoulutuksensa saanut Mikko Niskanen tiesi, mitä järjestelmän hampaisiin joutuminen saattoi merkitä. Hän ei epäröinyt tuoda sitä näkyville Yleisradion omassa tuotannossa vuonna 1967.

***

Suojasään Neuvostoliitossa puhaltelivat vapauden tuulet 1950-luvun lopulla, ja koko maailma tuli Moskovaan kylään vuoden 1957 kuudensille Nuorisofestivaaleille. Yli 30 tuhannesta vieraasta suomalaisia oli 2000, ja heidän joukossaan oli Mikko Niskanen (1929–1990). Festivaalien aikana Niskaselle selvisi, että Moskovan elokuvakouluun VGIK:iin voi ulkomaalainenkin päästä opiskelemaan Unescon stipendillä, ja sinne hän lähti. Ensimmäinen opiskeluvuosi sujui maanisesti elokuvia ahmien ja venäjän kieltä opetellen, sitten kieli ja kulttuuri aukenivat varmasti melkoisena kulttuurishokkina Äänekosken pojalle. Vuodet 1958–1961 Niskanen vietti kuohuvassa luovien kykyjen hautomossa, siinä samassa ympäristössä josta ponnistivat Andrei Tarkovski, Vasili Shukshin, Andrei Kontshalovski ja moni muu. Niskanen pääsi esiintymään vastuuopettajansa Sergei Bondartshukin esikoisohjauksessa Ihmisen kohtalo (1959), koki Moskovan kansainvälisten elokuvafestivaalien uuden tulemisen kesällä 1959 (ensimmäiset festivaalit oli järjestetty vuonna 1935 Sergei Eisensteinin johdolla), pääsi kuuntelemaan Grigori Tshuhrain ja Mihail Rommin luentoja, seuraamaan Ivan Pyrjevin kuvauksia ja oppimaan näyttelijän ohjaamista mestari Juli Raizmanilta. Esikoiselokuvan käsikirjoitus syntyi Moskovassa Paavo Rintalan romaanin pohjalta, ja Suomeen palattuaan Niskanen ohjasi läpimurtotyönsä Pojat (1963) ja pokkasi siitä Jussi-palkinnon. Jatkoa seurasi varmalla taiteilijan otteella: Sissit (1964), Käpy selän alla (1967) ja Lapualaismorsian (1968) palkittiin niin ikään Jussilla parhaasta ohjauksesta, ja televisiolle toteutettu Elokuva jalostavasta rakkaudesta toi ohjaus-Jussin lisäksi palkinnon myös miespääosasta.

Niskanen oli opettanut Yleisradiossa elokuvallista ilmaisua ja näyttelijäntyötä vuodesta 1964, ja Elokuva jalostavasta rakkaudesta syntyi TV2:n ammattiopistossa koulutusproduktiona. Tekstiksi valikoitui Edvard Radzinskin (s. 1936) näytelmä Elokuvaa kuvataan (Snimajetsja kino), joka pohjautui todellisiin tapahtumiin. Vuonna 1959 Marlen Hutsijev alkoi suunnitella elokuvaa aikansa moskovalaisnuorisosta, ja pestasi sen kirjoittajaksi nuoren loistavan kyvyn, VGIK:issä tuolloin käsikirjoittamista opiskelleen Gennadi Shpalikovin (1937–1974). Elokuvaa Iljitshin vartio (Zastava Iljitsha) kuvattiin vapusta 1961 lähtien. Kuvaukset olivat elokuvaopiskelijoiden sukupolvikokemus, ja Hutsijev käytti ystäviään avustajina kohtauksissa. Kulttuuriministeri Jekaterina Furtsevan ehdotuksesta elokuvaan liitettiin tuon ajan supertähtien, runoilijoiden ja bardien esiintyminen, jota kuvattiin viisi päivää elokuussa 1962. Iljitshin vartio valmistui vuoden 1962 lopussa. Maaliskuussa 1963 se esitettiin Kremlissä hallinnon ja kulttuurielämän edustajille, ja tuossa tilaisuudessa Nikita Hrushtshov kritisoi voimakkaasti elokuvaa ja sen henkilöitä, jotka eivät näy tietävän mitä elämällään tekisivät eivätkä voi mitenkään edustaa todellista neuvostonuorisoa. Elokuvastudio määräsi Hutsijevin muokkaamaan elokuvasta version, joka ottaa esitetyn kritiikin huomioon. Uusi versio sai nimen Olen 20-vuotias (Mne 20 let) ja se päästettiin levitykseen vuonna 1965.

Radzinskin näytelmä hahmottaa valtarakenteita ja taiteilijan osaa systeemissä, elokuvan tekemisen mahdollisuuksia ja ehtoja. Niskasen näkemys puhaltaa vapautta janoavan kuusikymmenlukulaisen moskovalaishengen suomalaiseen televisiotuotantoon täysin käsitettävästi ja suorastaan iloitellen. Huipputason roolisuorituksia tekevät Niskasen ohella muutkin: luonnollisen kömpelö ja siksi niin vetoava Aulikki Oksanen, ilkikurisen ironinen Liana Kaarina, härskit konkarit Edvin Laine ja Ville Salminen. Kuvauksia tehtiin jonkin verran Lenfilmin studiolla ja Sotshissa, joten aitoa paikallisväriä on tarttunut filmille, ja kuvausryhmä on tavoittanut lermontovilaisen lyyrisyyden.Televisioensi-ilta otettiin vastaan lähes riemuiten, Niskasen taidot huomioitiin, ja onnistunut tulkinta viitoitti ohjaajan tietä kohti televisiotuotantona toteutettua pääteosta Kahdeksan surmanluotia (1972).

Kiinnostava otos elokuvan alussa on kuvattu Lenfilmissä: Niskanen kättelee tummatukkaista herraa. Ehkä se on joku muu saman näköinen, mutta on sellainenkin mahdollisuus, että se olisi itse Gennadi Shpalikov. Hän oli tuolloin Lenfilmissä, ohjaamassa elokuvaa Pitkä onnellinen elämä (Dolgaja stshastlivaja zhizn, 1967).

– Mia Öhman 24.10.2022