SUURI KEIKKA MADONNA-KADULLA (1958)

Monicellin rikoskomedia on italialaisen elokuvahistorian käännekohta. Tunaroivista pikkurikollisista kertova ryöstöparodia nosti koomikkolegenda Totòn rinnalle tulevia supertähtiä, kuten Gassmanin, Marcello Mastroiannin ja Claudia Cardinalen. Elokuvan metaforisesti keskeisessä kohtauksessa Totòn esittämä veteraanivaras opettaa noviisivarkaille kassakaapin avaamisen salat. Sukupolvien välisen komediasoihdun siirtäminen tapahtuu yleisöjen silmien edessä.

***

Suuri keikka Madonna-kadulla on neorealismia koomisesta näkökulmasta, siinä määrin loppuun vietynä että se jopa parodioi itseään. Kovan realistisen elokuvan perusainekset ovat kuvassa mukana: risaiset miljööt, kovat asenteet ja paatuneet kasvot jotka suojaavat viattomia sydämiä. Mutta kaikki on käsitelty ihastuttavalla huumorilla. Jo heti alussa esitetään keskeinen vitsi, jota sitten pitkin matkaa toistetaan ja muunnellaan runsain vivahtein. Myöhään yöllä, pimeällä kadulla mies valmistautuu varastamaan auton. Äänitaustana on hellittämätöntä jazzia, tai ehkä se on italialaista rockia, joka luo menevän elämän, höllän moraalin, jännityksen ilmapiirin. Kun varas möhlii ja äänitorvi alkaa äkkiä soida, koko autio katu on hetkessä täynnä poliiseja – hyvin alentavaa rikolliselle, joka kuvittelee olevansa johtava tekijä alallaan. Nopea leikkaus vankirivistöön huipentaa asetelman.

Jutun vitsi on muutamien pikkuvarkaiden juhlallisissa ja teennäisissä yrityksissä, jotka jatkuvasti päätyvät naurettavaan epäonnistumiseen. Heidän huumoriton omistautumisensa työlleen, heidän mahtipontinen kutsumuksen tunteensa, heidän ammattimaiset ulkomuotonsa ja eleensä, heidän liukkautensa varkaiden slangin ja poliisikoodin parissa – kaikki nämä piirteet ovat hilpeässä ristiriidassa heidän pohjimmaisen epäpätevyytensä kanssa: koko luonnollinen, koulimaton elämä pyrkii tekemään tyhjäksi heidän suurisuuntaiset ponnistelunsa.

Asetelman huumoria rikastavat edelleen varkaiden omaksumat keskiluokan asenteet ja käytöstavat; he eivät koskaan tunnusta tilanteensa epämoraalisuutta ja pitävät kiinni porvarillisista muodoista kosintamenoissa, lastenhoidossa, sosiaalisissa suhteissa ja muissa vastaavissa tapauksissa. Ohjaaja Mario Monicelli hallitsee tämän keskeisen humoristisen teeman muunnelmat taitavasti ja onnistuu aina kehittämään yllätyksen tai tuoreen käänteen matkalla väistämättömään lopputulokseen. Ote henkilöhahmojen rutiiniin säilyy tarinan absurdeimmissakin käänteissä niin että heissä itsessään ei koskaan herää epäily omasta typeryydestään. Elokuvamelodraaman kaikki latteudet esitetään suoraan, ikään kuin henkilöt olisivat oppineet ammattinsa elokuvista.

Mukana on myös pari kolme siirtymää vakavaan sävyyn ja yksi järkyttävä murhenäytelmän tuokio. Nämä piirteet istuvat hyvin elokuvan kehittämään yllättävien käänteiden tyylilajiin ja pelastavat elokuvan liian hellittämättömältä ja toistavalta koomiselta ilotulitukselta. Ironista kyllä, ne toimivat eräänlaisena ”traagisena hengähdystaukona” ja pitäytyvät tarinan yhteydessä realistisiin alkulähteisiinsä.

Vittorio Gassman, Renato Salvatori ja Marcello Mastroianni tragikoomisena varaskolmikkona tarjoavat erittäin pätevää ja hienosti yhteen soinnutettua näyttelijätyötä. Pitkänaamainen Totò, Italian huippukoomikko, nähdään kassakaappiasiantuntijana, joka opettaa pojille ammattinsa niksit. Kuitenkaan yksikään osasuoritus ei kasva hallitsevaksi, vaan jokainen pikemminkin tuo oman persoonallisen panoksensa yhteistyön ja kokonaisilmeen hyväksi.

– Henry Goodman (Film Quarterly, Summer 1959)