ORFEUS (1949)

Cocteau tuo myyttisen Orfeuksen tähän päivään.  Kuolemaa symboloiva Maria Casarès saa käskynsä vastarintaliikkeen sodanaikaisen Lontoon radioäänellä, hänen neuvonantajansa ajavat moottoripyörillä, ja enkeli sai nimensä hissiyhtiön mukaan.

***

Kun teen elokuvaa, olen eräänlaisessa unitilassa – uneksin ja minulle ovat olemassa vain unen henkilöt ja paikat.

Kuolema elokuvassa Orfeus ei ole kuoleman vertauskuva nuoren ja elegantin naisen hahmossa – kyseessä on Orfeuksen kuolema, sillä jokaisella olennolla on oma kuolemansa, joka saa otteen hänestä sillä hetkellä kun hän astuu elämään… Tätä mystiikkaa olen elokuvassani yrittänyt kääntää kuviksi.

Olen halunnut käsitellä kaikkein vakavampia ongelmia kevyesti ja turhia filosofoimatta. Kyseessä on siis eräänlainen dekkarielokuva, joka toisaalta nojaa Orfeuksen myyttiin, toisaalta yliluonnolliseen.

Halu selittää epätodellista määrättyjen todellisten ainesten kautta tuo mukanaan suuria riskejä. Ainahan voidaan sanoa: miksi kuolema on pukeutunut sillä ja sillä tavalla? Ja miksi hän ajaa ympäriinsä Rolls Roycella? Miksi Heurtebise ilmestyy ja katoaa niin kuin haluaa? Jälleen meillä on tämä ikuinen ”miksi?” Tämä kysymys tulee vastaan joka hetki päivittäisessä elämässä ja se kiusaa meitä kaikkia Pascalista vähäisimpään runoilijaan asti.

Orfeus voisi olla elokuva yhteistyöstä rakkaudesta. Prinsessa Kuolema toimii yhteistyössä vastustajan, Orfeuksen kanssa siksi, että on rakastunut tähän. Runonsa ansiosta Orfeuksesta tulee kuolematon ja siksi Kuolema antaa ajan kulua taaksepäin ja palauttaa Orfeuksen elämään.

Missä elokuva tapahtuu? Ei-kenenkään-maalla elämän ja kuoleman välissä… Maassa, jossa eivät päde meidän lakimme ja tuskin mitkään muutkaan. Maassa, jonne joudumme esimerkiksi nukkuessamme ja jossa ajan ja paikan lait menettävät merkityksensä ja jossa voimme kokea vuosisatoja yhdessä sekunnissa.

Luulen, että elokuva on oikea väline selittää ja näyttää tällaisia ajatuksia ja ideoita. Sillä ehdolla, että ihmiset käyttävät sitä, mitä sanotaan ”alitajunnaksi”.

Kuolema ja Heurtebise syyttävät Orfeusta alituisesti siitä, että hän aina haluaa tietää ja aina kysyy niin paljon. Mutta yritys ymmärtää on ihmiselle ominainen pakkomielle.

Se, mitä yleensä kutsutaan elokuvaksi, ei ole toistaiseksi innostanut ajattelemaan. Ihmiset kävelevät sisään, katselevat (pikkuisen), kuuntelevat (pikkuisen), kävelevät ulos ja unohtavat näkemänsä. ”Kinematografia” taas, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, on voimakas ase heijastettaessa ajatuksia; näin jopa sellaisen joukkoon, joka on haluton ottamaan niitä vastaan.

Esimerkiksi Orfeus saattaa ärsyttää, shokeerata, kiihottaa uteliaisuutta, mutta se samalla pakottaa ihmiset keskusteluihin muiden ja myös itsensä kanssa. Kirja täytyy lukea useita kertoja, ennen kuin se asettuu mielessämme paikoilleen. Elokuvateatterien omistajat ovat panneet merkille, että muutamat katsojat palasivat yhä uudelleen katsomaan Orfeusta ja toivat muita mukanaan. Sitä paitsi: olipa yleisö kuinka velttoa tai vihamielistä tahansa, juuri sen läsnäolo tekee muutamille tarkkaavaisille katsojille mahdolliseksi nähdä tämän elokuvan. Ilman tällaista yleisöjä sanomani ei olisi tavoittanut niitä muutamia tuntemattomia katsojia, joille se on tähdätty. Voisi sanoa, että jos elokuva jää latteaksi, sen sanoma kuolee.

Tietysti otin Orfeuksessa kannettavakseni valtavan riskin. Mutta olin vakuuttunut, että kun kyse on näin epätavallisesta ja vaikeasta elokuvasta, uteliaisuus, joka tuo ihmisiä sisään on suurempi kuin laiskuus, joka pitää heidät poissa. Saan päivittäin kirjeitä, jotka osoittavat minun olleen oikeassa.

– Jean Cocteau