RANSKALAINEN CANCAN (1954)

French Cancan/Fransk cancan
Ohjaaja
Jean Renoir
Henkilöt
Jean Gabin, Françoise Arnoul, Maria Felix
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
English subtitles
Kesto
102 min
Teemat
Ikäraja

Moulin Rougen perustajan Charles Zidlerin elämän pohjalta tehty elokuva saattoi Renoirin jälleen
yhteen entisen suosikkinäyttelijänsä Jean Gabinin kanssa. Aikanaan musiikkikomediana nautiskeltu
elokuva on vuosien saatossa kerännyt yhä enemmän arvostusta. Renorin tuotannon piristävä paljetti
sisältää huikean kaksikymmenminuuttisen finaalin, joka on mahdollisesti Renoirin kaikkien aikojen kineettisin kohtaus.

***

Ranskalainen cancan merkitsi Jean Renoirin paluuta kotimaahansa ja taiteensa juurille pitkän maanpakolaisuuden jälkeen. Elokuva kertoo Moulin Rougen perustajan ja ranskalaisen cancanin luojan Danglardin (= Zidlerin) eräästä elämänvaiheesta. Danglard on omistanut elämänsä musiikkikabareelle, hän löytää nuoria lahjakkuuksia, tanssijattaria ja laulajattaria, ja ”tekee” heistä tähtiä. Joskus hänestä tulee heidän rakastajansa, naiset osoittautuvat omistushaluisiksi, mustasukkaisiksi, oikullisiksi, sietämättömiksi, mutta Danglard ei kiinnity kehenkään, hän on naimisissa kabareensa kanssa ja vain sen menestys merkitsee hänelle jotakin. Tämä rakkaus yksinomaan ammattiin, nuorten taiteilijoiden löytäminen ja esitteleminen yleisölle on hänen elämänsä oikeutus ja tärkein tehtävä.

Aihe sivuaa Kultavaunujen (1952) teemaa: näyttämötaiteen kutsumus, joka voittaa rakkauden ailahtelevat tuulet. Ranskalainen cancan on kunnianosoitus kabareelle, kuten Kultavaunut oli commedia dell’artelle, mutta samalla se tekee sisäistyneellä tavalla kunniaa impressionismin taiteelle ja aikakaudelle. André Bazinin mukaan ”Ranskalainen cancan on paluu alkulähteille, kaunein kunnianteko Auguste Renoirin haudalla”: kuvauksessaan Moulin Rougen synnystä Renoir solmii ja päästää solmusta rakkausjuonia, joiden eri sankarit edustavat sitä yhteisöä, jonka ikuiseksi jähmettynyt heijastus löytyy vuosisadan lopun maalaustaiteesta. ”On vähättelyä sanoa Ranskalaisen cancanin tekijästä, että hän tuntee impressionistisen maalaustaiteen paremmin kuin kukaan, sillä pitäisi lisätä, että hän tuntee sen sisäpuolelta, ei niin kuin teosten ihailija, vaan niin kuin niiden tekijäin läheinen ystävä.”

Tässä katsannossa Ranskalainen cancan on merkkipaalu värielokuvan historiassa. Renoir ei ole halunnut tehdä maalauksellista elokuvaa, ja tässä mielessä se on vastakohta Hustonin Punaiselle myllylle (1952), jossa on käytetty suodattimin aikaansaatuja värisekoituksia. Renoirin elokuvassa on vain puhtaita värejä, jokainen kuva on kuin elävä populaaripiirros, ja voi sitä kaunista mustaa, kaunista kastanjanruskeaa, kaunista beigeä! Silti Renoir ei koskaan lähde liikkeelle taulua muistuttavasta asetelmasta, eikä pyri sellaiseen staattisen sommitelman avulla: hän kuvaa sisältä käsin miljöötä, jonka on tuntenut henkilökohtaisesti ja johon kytkeytyvät hänen tärkeimmät muistonsa, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteensa. Renoir kuvaa maailmaa muutoksessa: hän ei vain jäljittele impressionistien henkistä perintöä, vaan jatkaa ja rikastuttaa sitä. Loppujakson tanssikohtaus on todellinen voimannäyte, pitkä bravuurinumero, joka säännöllisesti saa yleisön haltioihinsa, ja jossa näkyy Renoirin voima ja nuorekkuus.

– François Truffaut’n (1967; Elämäni elokuvat, 1982) ja muiden lähteiden mukaan – tekijätietoa päivittivät 27.3.2007 JS, AA