ARPINAAMA (1932)

1930-luku oli gangsterielokuvien kulta-aikaa. Yhteiskunnan vihollisten ja alamaailman ikonografian yksi suurimmista legendoista oli Al ”Arpinaama” Capone. Howard Hawksin Chicagon pimeille kaduille sijoittuva klassikkojännäri vaihtui 1980-luvulla Floridan latinomiljööseen Brian De Palman ja Oliver Stonen solarium-sovituksessa, josta Al Pacinon mylvivät karjaisut jäivät historiaan.

* Huom! Perjantain elokuva esitetään alkuperäisistä tiedoista poiketen DVD:ltä, mikä saattaa vaikuttaa kuvanlaatuun. Jos haluat peruuttaa tai vaihtaa jo ostetun lipun, ota yhteyttä lippukassaan tai osoitteeseen asiakaspalvelu@eventio.fi.

***

Kieltolain ja gangstereiden 1920-luku, ”the roaring twenties”, oli tuoretta eilispäivää, kun Hollywood jo keksi tämän aihepiirin. Amerikkalaisen elokuvan uusi lajityyppi, gangsterifilmi, oli syntynyt. Heti 30luvun alussa valmistuivat alueen tunnustetut klassikot: Mervyn LeRoyn Little Ceasar, William Wallmanin The Public Enemy sekä kuuluisimpana kaikista Howard Hawksin Arpinaama.

Hawksia ja hänen käsikirjoittajiaan on paljolti innoittanut Al Caponen tarina. Mutta tästä lähtökohdasta se saa ulottuvuuksia moneen suuntaan. ”Emme kai me todella halua tehdä gangsterielokuvaa?”, tiedetään käsikirjoittaja Ben Hechtin tokaisseen ja Hawksin vastanneen: ”Kuvittele että kaikki tapahtuu Borgioiden Italiassa”. Tähän suuntaan viittaa mm. läpi elokuvan kulkeva insestisen rakkauden, veli-sisar-suhteen teema.

Tony Camonten tarinan kaava – hanke, menestys, tappio – on sittemmin toistunut lukuisissa gangsterielokuvissa. Juuri Hawksin nimihenkilö on epäilemättä paljolti ollut Robert Warshowin mielessä hänen kirjoittaessaan kuuluisaa tutkielmaansa gangsterista amerikkalaisessa elokuvassa. Warshow näkee gangsterin tasapainottomana olentona, joka pyrkii epätoivon vimmalla eteenpäin ja jolta voi odottaa raivonpuuskaa koska tahansa. Gangsterin ura on päälaelleen kääntynyttä kunnianhimoa, hän ei hyväksy mitään rajoja, ja mikä on traagisinta: hän ei tule toimeen oman luontonsa kanssa.

Tästä syystä elokuvaa on myös pidetty moraalisesti arveluttavana. Erityisen raskauttavana on nähty se, ettei Hawks esitä gangstereitaan mitenkään alleviivatusti laillisen yhteiskuntajärjestelmän vihollisena ja että hän kehottaa meitä jakamaan sen nautinnon, jolla päähenkilö riehuu, hävittää ja ampuu. Robin Wood onkin nähnyt elokuvassa sardonista, makaaberia huumoria; hänen perustava oivalluksensa on olukea Arpinaama farssiksi, jonka Camonte on sukua Godardin Karabinieerin toiselle päähenkilölle, Michelangelolle. Kummankin käyttäytymisessä on eräänlaista viattomuuden viehätystä. Kumpaakin ”Neandertal-ihmistä” voi ymmärtää, koska he ovat kokonaan vailla moraalista tietoisuutta. Moralisoimatta, rehellisesti Hawks osoittaa gangsterinsa tuhoutuvan silloin, kun tämä alkaa tajuta omaa tilannettaan ja kadottaa lapsellista itseluottamustaan.

Kaikkiaan Arpinaama on arvaamaton yhdistelmä kauhua, farssia ja groteskia. Se näyttää sivistyksen taantuman pisteeseen, jossa siitä ovat säilyneet vain itsetuhon räjähdysaineet. Samalla Arpinaama on tutkielma amerikkalaisen yhteiskunnan ja elokuvan pyhästä kolmiyhteydestä: seksi, aseet ja raha.

– ST 1991