USHERIN TALON HÄVIÖ (1928)

Eteeristä kauhua ja vavahduttavan kauniita kuvia tarjoava goottikuvaelma kertoo Usherin sukukartanon hyytävistä tapahtumista, joissa on niminovellin ohella elementtejä Soikea muotokuva -novellista. Jean Epsteinin ja Luis Buñuelin käsikirjoittama elokuva jää lepattamaan sieluun kuin ahdistava uni.

***

La Chute de la maison Usher on ranskalaisen elokuvan historiassa Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimyksen aikalainen. Ne ovat peräisin samalta vuodelta. Ne nostattivat samanlaista ihastusta, samanlaista arvostelua. Nämä kaksi ensimmäisen avantgarden äärimmäistä ilmausta olivat jo myöhässä aikana, jolloin kaikki nuoret taistelivat äärimmäisen yksinkertaisuuden puolesta. Ei enempää Jeanne d’Arc kuin Usherkaan voinut saada armoa heidän silmissään. Ne olivat liian tehtyjä, liian tahdonvoimaisia. Tämä selittää sen miksi kumpikaan näistä elokuvista ei herättänyt vastakaikua. Sitä vastoin suuri yleisö hyväksyi ne varauksitta; ne eivät todellakaan olleet ainoastaan äärimmäinen ilmaus 10 vuoden kokeiluista, vaan myös niiden oikeutus. Ne olivat samalla kertaa tavattoman teknisen rikkauden leimaamia avantgardeteoksia, tietämyksessään miltei barokkisia, teoksia, jotka eivät voineet vanheta, virheettömiä klassikkoja.

Sellaisia nämä elokuvat ovat tänään, sellaisia ne tulevat olemaan huomenna, ja sellaisia ne olivat eilen ihailijoidensa silmissä. Ne muutamat varaukset, joita saatoimme tehdä elokuvien teknisistä ratkaisuista, ovat osoittautuneet tyhjiksi. Päinvastoin, näinä molemmat elokuvat, joita voitiin moittia jonkin kaavan viljelemisestä, tai nykykielellä puhuaksemme, formalismista, henkivät elämää. Ne todella ovat elokuvataiteen monumentteja. Mitä merkitsee silloin, onko Epstein pettänyt vai ei Edgar Allan Poen tarinan. Mitä merkitsee, jos La Chute de la maison Usher on sekoitus samannimistä tarinaa ja “Soikeaa muotokuvaa”? Mitä se merkitsee, koska siitä loppujen lopuksi löytyy Poen muiden kertomusten henki, eikä se välity tarinan vaan elokuvan sisäisen luonteen, tekniikan ja ilmaisun korostaman impressionismin kautta. Olemme keskellä täyttä symbolismia. Selvästikään ei ole kysymys samasta kuin Andalusialaisessa koirassa. Olen sanonut, että tämä elokuva tuli 10 vuotta liian myöhään kohdatakseen rikkumattoman yksimielisyyden.

Tässä mestariteoksessa kaikki edistää kokonaisuutta. Leikkauksen täydellisellä hallinnalla, rytmillä tai hidastuksilla, kaksoiskopioinneilla, liikkuvalla kameralla on siinä osansa, eikä näitä koskaan käytetä katteettomasti: ei ole kuvaa, teknistä menettelyä, jotka eivät olisi mukana höystääkseen elokuvaa. Ne ovat mukana vaikuttaakseen jaloimpaan ymmärrykseemme, kuten runon kuvat ja loppusäkeet. Kuvauksen laatu on samantasoista kuin saksalaisen elokuvan suurimmissa mestariteoksissa, joissa ortokromaattisen filmin ansiosta harmaa on harmaata, valkoinen valkoista ja musta ainutlaatuista samettia.

– Henri Langlois (Cahiers du Cinema 24, Juin 1953) Sakari Toiviainen. Tekjiätietoa päivitti AA 2.11.2000