NAPOLIN KULTAA (1954)

De Sica teki yhdessä tunnettujen napolilaisten näyttelijöiden, kuten Totòn ja Eduardo De Filippon kanssa kunnianosoituksen kotikaupungilleen. Kuuden
tarinan episodielokuvassa nähdään häitä, hautajaisia, uhkapeliä ja gangsterin höykyttämä klovni. Huumorin ja draaman sikermä on upea ylistyslaulu Napolin kapeille kaduille ja elämää suuremmille persoonille.

***

Ensimmäinen episodi “Päällikkö”: Näyttelijät: Totò (Don Saverio), Pasquale Cennamo (Don Carmine), Lianella Carrell (Don Saverion vaimo). Don Saverio ansaitsee elantonsa Napolille tyypillisessä ammatissa: hän on “pazzariello”, komeaan pukuun pukeutunut pienen soittokunnan säestämä ilmoitusten kuuluttaja, joka kiertelee kaduilla kajauttelemassa kulloisenkin palkkaajansa “mainoksia”. Kotioloissa hänen perhettään terrorisoi jo kymmenen vuotta taloudessa asunut Don Carmine. Lopulta kuitenkin koittaa päivä, jolloin Don Saverio saa tilaisuuden vapautua komentelijastaan.

Toinen episodi “Sormus” eli ”Pizzaa luotolla”: Näyttelijät: Sophia Loren (Sofia, pizzaleipurin vaimo), Giacomo Furia (hänen aviomiehensä), Paolo Stoppa (leskimies), Alberto Farnese (Sofian rakastaja). Sofia on kadottanut mieheltään häälahjaksi saamansa arvokkaan smaragdisormuksen. Koska hän ei voi tunnustaa unohtaneensa sen rakastajansa luo, keksii hän sanoa, että sormus on pudonnut pizzataikinaan. Monivaiheisen etsintäretken jälkeen sormus “löytyy” ja kaikki on taas hyvin.

Kolmas episodi ”Uhkapeluri”: Näyttelijät: Vittorio De Sica (kreivi Prospero B.), Mario Passante (Giovanni, hovimestari), Irene Montalto (kreivitär), Piero Bilancioni (Gennarino, portinvartijan poika). Kreivi B. on harrastanut kortinpeluuta koko ikänsä ja menettänyt sen myötä lähes koko omaisuutensa. Koska vaimo ei enää anna hänelle rahaa, on hänen tyydyttävä pelaamaan portinvartijan pojan kanssa. Tilanteen vaatimattomat puitteet eivät kuitenkaan estä kreiviä tekemästä päivittäisestä pelihetkestä arvokasta rituaalla. Harmittavaa on vain se, että “onni” tuntuu aina olevan pojan puolella.

Neljäs episodi “Häät” eli “Teresa”: Näyttelijät: Silvana Mangano (Teresa), Erno Crisa (sulhanen), Ubaldo Maestri (naimiskaupan välittäjä). Rikas Don Nicola kosii välittäjän kautta prostituoitu Teresaa, joka suostuu avioliittoon paremman elämän toivossa ja siinä romanttisessa luulossa, että Don Nicola on rakastunut häneen nähtyään hänet kerran kadulla. Häiden jälkeen kuitenkin selviää miehen todellinen motiivi – entisen tyttöystävän itsemurhan jättämä syyllisyys.

Viides episodi ”Professori”: Näyttelijät: Eduardo De Filippo (Don Ersilio Miccio eli “professori”), Tina Pica. Don Ersilio on neuvojen myyjä, jolta lähikujien asukkaat käyvät ostamassa ratkaisuja ongelmiinsa. Suuri yhteinen harminaihe on rikas herttua, joka ajaa autossaan kaksi kertaa päivässä kapeaa kuja pitkin ja aiheuttaa asukkaille ja kauppiaille suurta vaivaa. Don Ersilio keksii keinon ylvästelijää varten ja opettaa tämän “käsityön” hienoudet koko kulmakunnalle.

Vittorio de Sica: “Napolilaisena patrioottina olen aina rakastanut Giuseppe Marottan kuuluisaa kirjaa L’oro di Napoli. Se on kokoelma värikkäitä kertomuksia Napolista ja sen asukkaista, ja sen on kirjoittanut mies, joka rakastaa kaupunkiaan yhtä paljon kuin minäkin. Elämäni onnellisimpia hetkiä oli se, kun minulta kysyttiin, voisinko harkita osallistumista kirjaan perustuvan käsikirjoituksen tekemiseen – Marottan ja näytelmäkirjailija Cesare Zavattinin kanssa ja sitten elokuvan ohjaamista tuottajille Ponti – De Laurentiis. Voisinko harkita?… Minä suorastaan syöksyin tuon tilaisuuden kimppuun! Minun on nyt sanottava, etten ole milloinkaan nauttinut ohjaustehtävästä yhtä paljon. Se antoi minulle mahdollisuuden näyttää rakas kaupunkini, sen koko hämmästyttävä viehätysvoima, sen iloiset ja dramaattiset, vaatimattomat ja loisteliaat piirteet, sen maalauksellinen maailma, jota kansoittavat koskettavan yksinkertaiset, oudon groteskit, omalaatuiset mutta kuitenkin niin rakastettavat ihmiset. On nimittäin niin, että ongelmistaan tai kurjuudestaan tai suruistaan huolimatta napolilainen on täynnä sitä elämäniloa, kärsivällistä toivoa ja pulppuavaa ihmisyyttä, jota Marotta kutsui ‘Napolin kullaksi’ ja joka tulee esille, muodossa tai toisessa, jokaisessa tämän elokuvan episodissa.”

– ST