Araya kuvaa kolmen perheen raskasta fyysistä työtä Arayan niemimaan suolapannuissa koillis-Venezuelassa. Benacerraf muovaa hienovaraisesti esiin ankarassa ympäristössä elävän ihmisryhmän työmenetelmien arvokkuutta aikana ennen teollista koneistusta. Neorealismin ja Latinalaisen Amerikan feminististen perinteiden välille asettuva elokuva näyttää sitkeän mutta haastavan elämäntavan ainutlaatuisen esteettisen ja hypnoottisen narratiivin keinoin.

***

Margot Benacerrafin uraauurtava elokuva Araya kuvaa kolmen perheen raskasta ruumiillista työtä Arayan niemimaan suolatasangoilla Venezuelan koillisosassa. Mustavalkoinen elokuva oli venezuelalaisen elokuvan uranuurtaja, ja voitti Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1959 arvostetun kansainvälisen kriitikoiden palkinnon (FIPRESCI), jonka se jakoi Alain Resnais’n ohjaaman ja Marguerite Duras’n tekstiin perustuvan Hiroshima Mon Amourin (1959) kanssa.

Benacerrafia kiinnosti taltioida paikan perinteiset käytännöt ja sykliset rytmit juuri ennen kuin suolankorjuuta alettiin tehdä moderneimmilla keinoilla. Veden kuljettamista, kalojen säilyttämistä, naisten käsityöpuhteita ja miesten toistuvia askareita ankaran auringon alla kuvataan intensiivisesti. Lyyrinen voice-over korvaa dialogit ja lisää kuville ilmaisuvoimaa, jolloin niistä tulee oodi alueen ihmisille.

Elokuva haastaa tavanomaisen luokittelun tasapainottelemalla dokumentaarisen luonteensa ja huolellisesti laaditun fiktiivisen kerronnan välillä. Yhtäältä se on selvästi dokumentaarinen, jos otetaan huomioon luonnolliset puitteet ja henkilöhahmojen osallistuminen. He esiintyvät kameran edessä ei-ammattimaisten näyttelijöiden tapaan suorittamalla tavanomaisia päivittäisiä toimintojaan. Mutta sillä on myös hyvin pitkälle kehitetty käsikirjoitus ja kerronnallisesti tarkoituksellinen juoni, joka on lähempänä fiktiivisiä standardeja kuin useimmat aikakautensa dokumenttielokuvat. Dokumentti ei ainoastaan tuo esiin ympäristön äärimmäistä ankaruutta ja vaikeita elinoloja, vaan juhlistaa myös muutoksen partaalla olevan yhteisön arvokkuutta ja haurasta tasapainoa. Elokuvan vetovoima ja runolliset elementit tuovat mieleen neuvostoelokuvan eeppiset piirteet ja neorealismin kollektiivisen subjektin arvokkuuden, mutta myös latinalaisamerikkalaiset feministiset perinteet.

Kansainvälisestä suosiostaan huolimatta Araya esitettiin Venezuelassa vasta kahdeksantoista vuotta sen valmistumisen jälkeen, koska negatiivit olivat kadonneet ja ohjaajan ja levittäjien väliset riidat lyhensivät elokuvan alkuperäisen kolmituntisen keston kahdeksaankymmeneen minuuttiin. Elokuva on kuitenkin edelleen latinalaisamerikkalaisen dokumenttielokuvan kulmakivi, jota ylistetään sen vertaansa vailla olevasta visuaalisesta voimasta ja sen koskettavasta kuvauksesta sukupuuton partaalla olevasta elämäntavasta.

Jean Renoir neuvoi Benacerrafia elokuvan nähtyään: ”Ennen kaikkea… älä leikkaa yhtään kuvaa”, ja ylisti Arayan ylivoimaista suuruutta ja runollista kauneutta. Myöhemmin Steven Soderbergh, nähtyään Milestone Film & Videon vuonna 2009 tekemän elokuvan restauroinnin, tunnusti teoksen merkityksen sanomalla: ”Araya ei ole menettänyt mitään kyvystään kiehtoa ja liikuttaa meitä hypnoottisella yhdistelmällään kauneutta ja ankaruutta. Se on lahja elokuvan ystäville”.

– Diego Ginartes 24.10.2024