POSSESSION (1981)
Toistuvien poliittisten selkkausten takia Żuławski joutui maanpakoon Puolasta, minkä tuloksena syntyi hänen tunnetuin elokuvansa. Jaetussa Berliinissä kuvatun elokuvan päähenkilö on riivattu nainen, ja parisuhteen raastavia riitoja kuvatessaan Żuławski ammensi omasta avioerostaan. Vuosikymmenten saatossa elokuva on saavuttanut legendaarisen statuksen.
***
Tämä hämmentävä kauhukiekko jättää pysyvästi levottomaksi, tämä elävä painajaisuni pistää syvälle käyvän ahdistuksen. Ohjaaja Andrzej Żuławski (1940–2016) olisi ehkä pitänyt kiehauttaa porisevassa padassa ja pistää tuulemaan, eikä päästää koskaan vapaaksi riehumaan kuin rutto, niin kuin epäilemättä moni byrokraatti vilpittömästi ajatteli, mutta silloin olisimme menettäneet nämä kammottavan ahdistavat näyt, nämä kovin tarpeelliset ja ainutkertaiset painajaisunet, tämän nerouden mädänhajuisen pyyhkäisyn, kun hän vilkuilee kameransa läpi maailmaa, joka on pökerryksissään nautinnosta ja epätoivosta ja sisäisestä paniikista. Sillä Żuławskin mielipuolisesta neroudesta ei ole epäilystäkään: hän porautuu suoraan alitajunnan syvyyksiin, mikäli alitajuntaa on olemassa – Sartrehan kiisti tuon Freudin ehkä kokaiiniunessaan saaman keksinnön! – ihmismielen pimeisiin ytimiin, aina niille hämärille taajuuksille ja siihen mustaan ja peruuttamattomaan yöhön joka on jokaisen päivän takana.
Żuławski repii katsojan palasiksi, hän ei vain riistä tältä rakkautta, mutta vie tältä myös oikeuden tasapainoisuuteen, oikeuden onneen ja rauhaan, jota ei tästä maailmasta löydy: hänen mestarillisuutensa on näyttää ihmiset siinä helvetissä, jonka he ovat itse rakentaneet toisilleen, ja siksi sen ansaitsevat: Żuławski, niin kuin Goya joka maalasi silmiensä eteen avautuvaa sekasortoa ja mielipuolisuutta, kun maailma paljastui siksi teurastukseksi, mikä se pohjimmiltaan on, kaivaa hämäryyden perimmäiseltä pohjalta kuin lantatunkiosta timantinarvoisia kauhukuvia, jotka limaisuudessaan, synkkyydessään, myrkyllisyydessään ja ilkeydessään ovat hämäriä painajaisnäkyjä, kollektiivisen tajunnan hämyisiä houreita, vereslihalle käyvää paljasta totuutta, joka viskaa katsojan niskasta syvään levottomuuteen. Żuławski näyttää hulluuden ja maailman josta on tullut yhtä kuin päättymätön painajaisuni. Vain mielipuolinen nero pystyy tällaiseen!
Myöhemmin Lars von Trier haastoi Żuławskin depressiivisyyden omilla maailmanlopun kuvillaan Antikristuksessa (2009) ja Melankoliassa (2011): myös Żuławskin tarkoitus on porata keskelle katsojan kalloa. Sillä selvää on, että hänen taiteensa ei ole täällä antamassa suloista unta tai meditatiivista mielenrauhaa: se on täällä pistämässä koko Telluksen liikeradat sijoiltaan. Pelkäämättä mitään Żuławski tonkii sellaisia mielen pimeitä kolkkia, joihin syvällisillä psykologeilla ei olisi mitään asiaa, joita ehkä vain Rimbaud ja Baudelaire ja William S. Burroughs ovat aiemmin päässeet tutkimaan; mutta Żuławskin väline on kamera. Hän tarkastelee yötä joka kuuluu yksinomaan taiteen piiriin. Hän tuo mieluummin kuin mitään rauhoittavaa filosofiaa eteemme ruton, maailmanlopun, painajaisunen, kauhun ja kivun valtakunnan; siinä on sekä henkisestä että fyysistä kärsimystä yli rajojen.
Żuławski tuo sodan, ei rauhaa, mutta tämä sota käydään mielen pimeimmissä temppeleissä, ja tämä sota kantaa nimeä rakkaus, sillä Żuławski on piirtänyt rakkauden ja helvetin väliin yhtäläisyysmerkin. Żuławski on nerokas mielipuoli. Hän pistää haisemaan, ehkä siksi että hän on riivattu ja tahtoo siirtää riivaajansa seuraavaan, koska muutakaan hän ei voi: hänen on pakko luoda, ja kun hän luo, käyttää hän pimeää väripalettia. Hän pistää depressionsa ristille jotta me näkisimme kuinka se käryää polttavassa auringossa. Nimittäin Żuławskin kauhukuvan Possesionin henkilöt elävät – jos sitä elämiseksi voi nimittää – kaiken toivon tuolla puolen: kahlittuina kammottavaan elämään, vangittuina olemassaolon sietämättömään painoon: he ovat riivattuja, hermostuneita, psykoottisia ja oman kiihkonsa ja inhona ensimmäisiä uhreja; he voivat silmittömän pahoin; he ovat valinneet väärin rakkaudessa, jos rakkaudessa koskaan voi valita oikein. Ja mitä muuta tässä painajaisten ja pimeyden maailmassa rakkaus on kuin helvetti?
Żuławski hakkaa päästämättä irti. Tämä puolalaisnero oksentaa koko pitkään kyteneen inhonsa ja ahdistuksensa ja kauhunsa päin ihmiskunnan rokonarpisia, tulehtuneita, pakokauhusta lamaantuneita kasvoja. Żuławskin luomassa painajaismaailmassa ihminen ei voi muuta kuin huutaa, mutta niin kuin syvässä avaruudessa myös periferiassa – joku oivallisesti kerran sanoi – kukaan ei kuule huutoasi: ihmiset rimpuilevat, sätkivät ja kärsivät, mutta turhaan; kaikki yrittäminen on hyödytöntä, sillä, vaikka valmistautuisimme huomiseen, huomista ei koskaan tule. Żuławski, jota näyttää innoittavan kaiken täydellinen toivottomuus, ei tarjoa lohtua, ei turvaa, ei sääliviä eleitä. Tässä elokuvapainajaisessa hän iskee eteemme näyn, joka on enemmän kuin totuus, sillä elokuva voi olla yhtä kuin totuus silloin kun se on fiktiota: sillä jossain vaiheessa Żuławski päätti luonnon sijaan maalata kameralle sen, mitä hänen sisältään löytyi. Ei väliä miten pimeää, miten kivuliasta se oli; se mitä hän sisältään löysi oli kuitenkin enemmän kuin totta.
Kaikki on samantekevää, sillä suuri tuho on käynyt jo toteen: on vain ajankysymys, milloin sisuskaluissa alkanut mätäneminen tulee esiin. Sillä onhan Żuławski yöpuolen runoilija! Tässä nykymaailmassa, meidän periferiassamme moinen lahjakkuus olisi viranomaisten taholta siivottu jo ensi tapaamisella pysyvästi perimmäiseen nurkkaan, sillä tämä systeemi ei kestä, eikä voi millään lailla ymmärtää tuollaisia poikkeusyksilöitä. Se ajaa heidät hulluuteen tai itsemurhaan, yksinkertaisesti poistaa ne päiväjärjestyksestä, eliminoi heidät harmittomaksi tavalla tai toisella, syrjii ja nöyryyttää mieluummin kuin antaa heille vapauden luoda, koska nämä poikkeukset ovat liian vierasta arkipäiväiselle yhteiskunnalle, joka pohjimmiltaan janoaa vain lisää orjia ja konformistisuutta; ehkä vain Puola saattoi (onhan sieltä tullut nerokkaat Kieślowski, Polanski, Munk, Has, Ford, dokumenttifilmiaikansa Pawlikowski, ja sitä rataa…) – ja juuri tuolla hetkellä – tuottaa tuollaisen kauniin, nerokkaan hirviön, elokuvan helvettipuolen maalarin, joka – jos tahtoi filosofoida – käytti siihen vasaraa.
Paradoksi tietenkin oli, ettei Żuławski, joka kyllä syntyi Ukrainassa, mutta eli Puolassa, ollut kotimaassaan helppoa. Hän saattoi tehdä Yön kolmanneksen (1971) ja Diabelin (1972), joka kiellettiin Puolassa, mutta On the Silver Globe (1988) ei koskaan kokonaan valmistunut, sillä viranomaiset ja byrokraatit olivat haistaneet lahjakkuuden: he olivat aavistaneet, että heidän maassaan, vieläpä kansalaisten verta suonissaan, heidän suloisessa kunnon valtiossaan tehdään taidetta, niinpä he kiirehtivät heti pysäyttämään operaation, sillä mitä laumaihmiset vihaisivat enemmän kuin jotain mitä he eivät voi käsittää: taidetta, koska he – ja loukkaantuminen kuuluu, anttinylénmaisesti sanottuna, vain alhaisolle – loukkaantuvat siitä mikä on niin korkeaa että paljastaa heidän lyhyytensä. Żuławski tekikin tunnetuimmat työnsä Puolan ulkopuolella, eräänlaisessa maanpaossa: Possessionen pääosin muurin jakamassa Saksassa, Tärkeintä… on rakastaa –filmin (1975) ja My Nights Are More Beautiful Than Your Days –elokuvan (1989) Ranskassa.
Ehkä Żuławskin ulkopuolisuuden syy oli siinä, ettei hän turvautunut helppoihin ratkaisuihin, eikä koskaan alentanut taitojaan palvelemaan sitä, mitä suuret joukot yleensä kulttuuriltaan tai taiteeltaan hakevat: viihdettä joka on heidän tasollaan, eli turvallista ja laimeaa, sellaista jonka voi sulattaa helposti: maustettua sontaa. Żuławski ei koskaan ryhtynyt tekemään paskaa viihdettä, vaikka tiesi varmasti, että jos haluaa menestystä ja rahaa, kannattaa tehdä elokuvia idiooteille (mitä televisio tänä päivänä olisikaan muuta kuin suuri vessanpönttö?): hän säilytti sivullisuutensa ja pelottomuutensa, ei tinkinyt mistään ja oli valmis, kuten Camus ehkä sanoisi, menemään loppuun asti: siksi hän löysi asioita, joita vain taiteen avulla voi löytää, asioita joita on mahdoton selittää, joita on mahdoton sanoilla kuvailla: tässä mielessä tehdessään elokuvaa siitä mistä ei pysty puhumaan, ja josta Wittgenstein siis vaikeni, hän muistuttaa hieman Cronenbergia, mutta on paljon masentuneempi, paljon synkempi. Cronenbergin elokuvissa oli omituisen pimeän huumorin taso, mutta sellaista on vaikea löytää Żuławskilta: Possessionissa hän vaikuttaa lähinnä kuolemanvakavalta.
Jokainen taiteilija rakentaa oman maailmansa ja mitä ehdottomampi tuo maailma on, sitä lähemmäksi päästään totuutta. Żuławskin ainekset tuohon maailmaan olivat painajaisia. Trier, Cronenberg, Żuławski, Lynch: kaikki antoivat katsojalle kuvia, jotka jäivät jäytämään mieltä kuin huuto joka ei koskaan lakkaa: Antikristuksen (2009) verta masturboidessa ejakuloiva siitin, Crimes of the Futuren (2022) korvatanssija, ja näitä ennen Żuławskin Possessionin niljakas, lonkeroinen olio, jonka kanssa Isabella Adjani rakastelee; Lynchin Eraserheadin (1977) avaruusvauva tai In Heaven Everything Is Fine-lämpöpatterityttö tai Mulholland Driven (2001) nurkan takana odottava ilkeänoloinen kummitus – tai mikä lie – ovat samaa sarjaa. Kaikki nämä kuvat ovat myös sukua Luis Buñuel Andalusialaisen koiran (1929) silmänviiltokuvalle. Ne ovat kuvia, jotka ovat täällä pysyäkseen.
Żuławski kuitenkin loi, toisin kuin Buñuel, jonka elokuvissa oli sentään komiikkaa, Possessionissa maailmasta lohduttoman, synkän ja painostavan, jossa elävät hyvin vieraus, painajaiset ja kauhu. Ehkä siksi että hän koki lapsena konkreettisesti sodan kauhuja, hän pystyi niin syvällisesti ymmärtämään, tai ainakin kuvaamaan, ihmisen pimeää puolta ja sitä suunnatonta mielettömyyttä, mitä sota merkitsee: kuvaamalla, ei sotaa konkreettisesti, vaan sitä sotaa jota käydään ihmisen sisäisissä maailmoissa ja mielentaajuuksien alueilla, hän tuli pistäneekseen kätensä ihmismielen häijyimpiin liejuihin. Selvemmin kuin sotaa, jonka henkinen kuvaus Possession, joka syntyi ohjaajan avioerokokemusten aikoihin, voisi olla, kuvaa kauhukiekko ihmisten eroprosessia: se voi olla yhtä helvettiä.
Painajaiselokuvan alku – yllättävää tai ei – muistuttaa kovin Oscar-elokuvan Kramer vs Kramerin (1979) alkua: nainen Anna (Isabelle Adjani) on lähtemässä, selittämättä sen enempää, jättämässä miehen jonka nimi on Mark (Sam Neil); mies muuttuu epätoivoiseksi, haluaa estää erkanemisprosessin tai vähintään saada selvät syyt sille, miksi nainen ei ole onnellinen; mies haluaa yrittää vielä ja antaa rakkaudelle mahdollisuuden, mutta nainen on kylmän itsepäinen, vaistomainen olio, joka ei pysty ajattelemaan muuta kuin tyhjää koloaan, eikä piittaa enää miehen tunteista, vaan lähtee, hänen on pakko lähteä (Kramer vs Kramerissa tietysti etsimään itseään – kadoten elokuvan ulkopuolelle – Kaliforniaan; Possessionissa harrastamaan seksiä ulkoavaruudenolion kanssa, koska on kiinnittynyt tähän vieraan maailman olioon syvemmin kuin pahasti addiktoitunut nisti heroiiniin).
Paavo Ihalainen pistikin merkille, että elokuvassa, joka ”ennakoi esimerkiksi seuraavana vuonna valmistuneen John Carpenterin The Thingin (1982) ihmisen ja toismaailmallisen fuusiolta näyttäviä olentoja ja maailmanlopun epävarmuuden tunnelmaa”, esiintyvän ”kuvottavannäköisen naista nussivan lonkerohirviön” suunnitteli Carlo Rambaldi ”juuri ennen kuin mies työsti söpönä pidetyn ölliäisen Steven Spielbergin elokuvaan E.T. the Extra-Terrestrial (1982).” Veera Nuuttinen huomioi, että ”Possessionin aviokriisin äärimmäisyys muistuttaa Lars von Trierin Antichristia…”
”Roolistaan Cannesissa palkittu Isabelle Adjani näyttelee kuin olisi todella riivattu tai psykoosissa. Yhdellä otolla kuvattu kohtaus, jossa hän synnyttää metrotunnelissa jonkinlaisen demonin, on mielipuolisempia ja vaikuttavimpia, mitä olen valkokankaalla nähnyt.” Hämmentävä kaksoisolentoteema (Adjanin ihmeelliset ja yön kirkkaita tähtiä kauniimmat silmät loistavat kuin hiotut smaragdit!), joka tuo kirjallisuudesta mieleen Dostojevskin ja Poen, palauttaa elokuvan historiasta päähäni ainakin sellaiset syvästi häiritsevät työt kuin Stepfordin naiset (1975) tai Ihmispaholaiset (1978); mutta Żuławski menee näitäkin neronvälähdyksiä ahdistavammalle, tinkimättömämmälle tasolle; hän pyrkii täydelliseen ehdottomuuteen. Hän ei jää puolitiehen.
– Joonas Nykänen 1.12.2022