NAINEN ILMAN OMAATUNTOA (1944)

Double Indemnity/Kvinna utan samvete
Ohjaaja
Billy Wilder
Henkilöt
Fred MacMurray, Barbara Stanwyck, Edward G. Robinson
Maa
USA
Ikäraja
K12
Kesto
107 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
James M. Cainin romaanista

Wilderin film noir -klassikon aseman saavuttaneessa kovaksikeitetyssä rikosdraamassa Stanwyckin kylmäävästi esittämä vamppi manipuloi vakuutusmyyjän Walter Neffin tappamaan miehensä. Katsoja identifioituu elokuvassa poikkeuksellisesti rikollisen asemaan, mikä johtuu sekä MacMurrayn sympaattisesta olemuksesta että tämän voice-overista.

***

James C. Cainin romaanien elokuvasovitukset kuuluvat film noirin merkitsevään alalajiin, rahanhimon ja/tai intohimon synnyttämien rikosten, yleensä kalifornialaisen keskiluokan, poikkeustapauksissa myös työväenluokan murhatriangelin, seksin ja väkivallan karuun geometriaan. Kuolemaansa odottavan murhaajan tiiviit tunnustukset, jotka inspiroivat Albert Camusia “Sivullisen” kirjoittamiseen, antavat kuvan elämän kiiruusta kuin sattuman tai kohtalon ajamana tuomiota kohti. “Cainilla elämä on sotkuinen prosessi eikä millään tavoin kasvattava. Se antaa yhden opetuksen: rakkaus muuttuu vihaksi, jos pelko astuu peliin.” (Joyce Carol Oates, 1968).

“Cain näki amerikkalaisen unelman lapsellisena vaatimuksena tyydyttämiseen hinnalla millä hyvänsä, täydennettynä ahdistuneella halulla moraali seen hyvitykseen”, kirjoitti Gary Giddins, Oman pelkistyksensäkin mukaan Cain kirjoitti kielletystä, kauhistuttavasta toiveesta, joka toteutuu –  ellei ensimmäisellä niin toisella kerralla,  mutta unelman realisoituminen muuttaa uneksijat ja jokin korkeampi tai matalampi voima, joka toimii kuin Hollywoodin sensuuritoimisto (“rikollisen on saatava rangaistuksensa”), tosin ironisemmin, pitää viimeistään huolta siitä että lain ja moraalin rikkojat joutuvat sovittamaan syntinsä.

Pienoisromaanista “Double Indemnity” (1936) siunautui Billy Wilderin ja Raymond Chandlerin loisteliaan käsikirjoituksen kautta, Wilderin pihdeissä Nainen ilman omaatuntoa, yksi film noirin keskeisteoksista. Kateellisena Cain piti monia elokuvan ideoita parempina kuin omia ratkaisujaan. Romaanin hirviömäisen patologisesta Phyllis Nirdlingeristä tuli uskottavammin vaarallinen ”femme fatale” Phyllis Dietrichson. Tapahtumat täsmennettiin kesän 1938 Los Angelesiin, irralle sota-ajan kytkennöistä: dramaattisesti yhtenäistetty tarina istutettiin lamakauden psykologiaan, rahatietoiseen aikaan. Kahden vakuutusmiehen ystävyys hahmottuu etualalle, nihkeän murhajuonen vastapooliksi. Murha ja vakuutusyhtiön pettäminen ovat Walter Neffille aistillisen Phyllisin laukaisema haaste mitellä älykästä yliminähahmoa Barton Keyesiä vastaan: liukkaan miellyttävän vakuutusten kaupustelijan on etukäteen osattava ajatella korvausosaston tutkijan ääriskeptisen terävillä aivoilla. Kuolemaa tekevän Neffin takautuvana subjektiivisena tunnustuksena – sanelukoneeseen, Keyesin käyttöön – elokuva voi keskittyä rikoksen houkutukseen, suunnitteluun, suoritukseen ja ennen kaikkea seuraamuksiin, verkon sulkeutumiseen.

Skenaristien yhteistyö oli vaivalloista epäluuloiselle Chandlerille. Aluksi he halusivat käyttää mahdollisimman paljon alkuperäisdialogia, mutta huomastivat kohta että tämä ei oikein käynyt päinsä. Mikä paperilla näytti hyvältä, muuttui näyttelijöiden suussa kuin “huonoksi oppikoulun näytelmäksi”, kuten Chandler asian ilmaisi. Vuoropuhelu ylisanoi kaiken ja lausuttuna kuulosti täysin värittömältä ja kesyltä. James N. Cain kutsuttiin konferenssiin ja hän taipui Chandlerin kannalle. Skenaristit tajusivat että romaanin dialogin luonnollisuuden illuusio oli saavutettu typografisin keinoin, ”hän sanoi”-lauseiden poisjätöllä. Vuoropuhelu oli kirjoitettu silmälle eikä korvalle. Oli siis kirjoitettava uusi dialogi joka kestäisi dramatisoinnin. Wilder on myöntänyt että Chandler ansaitsi tästä työstä suurimman ansion.

Neffin monologi – hieman kuin Joe Gillisin (William Holden) sisäinen yksinpuhelu Auringonlaskun kadussa –  usein kahdentaa kuvissa esitettyä, joko ennakoivasti, samanhetkisesti tai hiukkasta myöhässä. Kaikki mitä tapahtuu liitetään subjektiiviseen kertojaan, sielullistetaan. Neff kuitenkin tuntee koko historiansa käänteet: hänen monologinsa myötä kertomus eli tunnustus saa deterministisen, kohtalon määräämän luonteensa. ”Koneisto on lähtenyt käyntiin eikä mikään voisi sitä pysäyttää.

Double Indemnity oli Hitchcockin Epäilyksen varjon (1943) jälkeen ensimmäisiä film noirin edustajia jotka lähtivät ulos studioista: Los Angelesin kaduille, ostoskeskukseen, jossa mm. äiti ja lapsikatraus keskeyttävät murhaajaparin supattelut: elämä lomittuu rikosrakennelman rakosiin. Elokuvassa tavoitettiin ”kesän myöhäisten iltapäivien apea runollisuus” (Higham & Greenberg) ja Kalifornian ominaistuntu kukkuloineen, kiertelevine maanteineen, vanhoine espanjalaistyylisine huviloineen, pölyisine tai sateisine syrjäkaupungin kortteleineen.

– Matti Salo (1982)