Lagerlöfin tekemien Lähi-idän matkojen innoittamasta Jerusalem-saagasta oli alun perin tarkoitus tehdä viisiosainen elokuva, josta Sjöström ohjasi lopulta vain kaksi osaa. Ensimmäisen osa sijoittuu Taalainmaalle, jossa nuori Ingmar kamppailee isänsä kuoltua oman roolinsa ja identiteetin kanssa yhteisön johtohahmona. Lagerlöf hyödynsi lapsuutensa kokemuspiiristä tavoittaakseen maaseudun ihmissuhteiden dynamiikan terävänäköisesti.

***

Ensimmäisen Selma Lagerlöf -filmatisoinnin Suotorpan tytön jälkeen Victor Sjöström havitteli uutta. Jerusalemissa hän näki potentiaalia neljään–viiteen itsenäiseen, toisistaan riippuvaan elokuvaan. Neuvoteltuaan kirjailijan kanssa Sjöström päätyi tekemään aluksi kaksiosaisen elokuvan romaanin johdannosta. Tapansa mukaan Sjöström ja hänen kumppaninsa työskentelivät tehokkaasti vauhtiin päästyään. Käsikirjoituksen laadinta alkoi maaliskuussa 1918, huhtikuussa Sjöström näytteli pääosan Mauritz Stillerin komediassa Thomas Graalin parhaat lapset, 15.5. Ingmarin poikien molempien osien kuvaukset käynnistyivät Taalainmaassa, ja heinäkuun alussa ne saatiin päätökseen: kaksi pitkää elokuvaa saatiin purkkiin vajaassa kahdessa kuussa!

Suurin muutos, jonka Sjöström teki romaaniin, oli se, että hän esitti taivaan valtakunnan rohkeasti todellisena miljöönä. Paratiisin portti on pittoreski kyyhkyineen, kurkineen ja sypresseineen, ja Ingmarin poikien taivas on ikiaikainen taalainmaalaiskartano seiniä koristavine kurpitsamaalauksineen. Juuri tämä naivismi saa vision toimimaan. Se ei tunnu naurettavalta, mutta sen huumori avartaa tunnelmaa ja tuo rikkautta sen pohjimmaiseen raskauteen ja tragiikkaan. Sillä tarina on synkkä loppukäänteeseen saakka – vankilasta vapautunut Brita luulee, että hänet käännytetään Ingmarin kartanon portilta ja lähetetään Amerikkaan…

Yhtä tehokas on myös elokuvan toinen bravuurinumero, ”taivaan portaat”. Erikoistehoste toteu­tettiin suurta taitoa ja kärsivällisyyttä vaativien pienoismallien avulla. Tarkat valaistuksen säädöt ja kaksoiskopioinnit olivat uusi näyttö Julius Jaenzonin ja Victor Sjöströmin intohimosta trikkikuvaukseen, josta Kuoleman suudelma (1916) oli ollut jo vaikuttava esimerkki.

Sjöströmin näyttelijäntyöhön antoi avaimen Lagerlöfin kuvaus, jonka mukaan Ingmarin pojat ovat ”rumia miehiä, joilla on uneliaat kasvot ja raskas ruho”. Sjöström antaa suupieltensä roikkua ja ylähuulensa törröttää. Vasta loppukohtauksessa hän alkaa ilmehtiä, kun hän suuttuu, suree ja viimein ilahtuu. Yllätysteho on melkoinen. Suoritus on Sjöströmin parhaita, hänen ilmaisunsa on niukimmillaan; jurompaa ruotsalaisuutta ei voi toivoa! Kuuluisa Harriet Bosse (1878–1961), joka oli ollut naimisissa August Strindbergin kanssa, sai tässä valkokangasdebyyttinsä. Haastatteluissa ei enää nuori Bosse kertoi, miten paljon työtä hänen oli tehtävä vapautuakseen teatterimaneereistaan. Sjöström halusi kuitenkin ehdottomasti vahvan vastanäyttelijän.

Kirjan dramaattisia käänteitä Sjöström on visualisoinut tehokkaasti. Kun Brita nousee jyrkälle kalliolle ja näkee kekäleen putoavan takasta, kyseessä ovat kuvalliset vastineet asioille, jotka Lagerlöf esittää vain ajatuksina. Samoin Sjöström dramatisoi oikeudenkäynnin, johon Lagerlöf vain viittaa.

Muutoin Ingmarin pojat ei merkitse Sjöströmillä eteenpäinmenoa Terje Vigenin ja Berg-Ejvindin visionäärisyydestä. Suotorpan tytölle ja Ingmarin pojille on ominaista kuvakirjamaisuus ja leppoisa, suorastaan verkkaisa rytmi. Julius Jaenzon kertoi Ingmar Bergmanille, että hänestä tempo oli välillä liiankin hidas, jolloin hän ”veivasi kameraa hieman hitaammin”, jotta otos projisioitaessa nopeutuisi. Joistakin kriitikoista hitaus oli elokuvan ansio. Carl Th. Dreyer kirjoitti esseen, jossa hän ylisti juuri sitä. Hän kirjoitti, miten kööpenhaminalaisyleisö pudisteli päätään, kun Sjöströmin talonpojat käyttivät ikuisuuden siirtyäkseen huoneesta toiseen. Tanskan elokuva-ammattilaiset arvelivat, ettei tällainen elokuva voi ikinä menestyä.
”Nyt tiedämme kaikki, kuinka kävi. Voiton vei ruotsalainen elokuva ja sen luonnollinen, elävä rytmi (…) Kaikessa taiteessa ratkaisevassa asemassa on ihminen. Taiteellisessa elokuvassa haluamme nähdä ihmisiä ja heidän sielullisia elämyksiään (…)”.

Korostamatta yhteiskunnallista tematiikkaa Jerusalem-elokuvat tarjoavat kiehtovan läpileikkauksen ajan luokka- ja talonpoikaisyhteiskunnasta, jossa papit ja nimismiehet edustivat ylempää luokkaa, talonpojat ja talojen työväki keski- ja alaluokkaa. Elokuvat valmistuivat vuoden 1918 loppuun mennessä, ja niiden yhteinen juhlaensiesitys oli Röda Kvarnissa uudenvuodenpäivänä 1919. Varsinaisessa levityksessä ykkös- ja kakkososaa esitettiin erillään. Ingmarin pojista tuli Sjöströmin suurin menestyselokuva kotimaassaan siihen mennessä. Märta Lindquist (nimimerkki Quelqu’une) kiitti niiden ”periruotsalaista mielenlaatua ja luonnontunnetta”, elokuvateosten ”harrasta henkeä ja perusteellista taituruutta”, niistä huokuvaa säteilevän lämmintä ”rakkautta ruotsalaiseen maisemaan ja kulttuuriin”. Ehkä elokuvista tuli liiankin ruotsalaisia, sillä ne eivät saaneet yhtä ilmeistä kansainvälistä menestystä kuin muut Sjöströmin teokset.

Elokuvat ovat realistisia, ja siksi niiden yksityiskohtia koskeva kritiikki oli aikaisempaa ankarampaa. Tuollainen kritiikki tajuttiin todellisuudessa kunnianosoitukseksi. Tunnettu valokuvaaja tri Henry Buergel Goodwin arvosteli myös elokuvan sisätilojen valaistusta. Sjöström ja Jaenzonin veljekset ottivat kritiikistä opikseen, ja he kohottivat interiööriensä kuvauksen samalle korkealle tasolle kuin eksteriöörinsä. Sjöström kuunteli huolellisesti Ingmarin pojista saamansa palautteen, ja siihen reagoimalla hän teki Karin Ingmarintyttärestä yhden mestariteoksistaan. Rytmi, valaistus oli uudenlainen, ja hän pestasi asiantuntijan varmistamaan, että jokainen liinanpalakin oli oikein.

– Bengt Forslundin mukaan (Victor Sjöström, 1980) AA 5.11.2003