VAMPYR + HE EHTIVÄT LAUTALLE (1932)

Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Julian West, Henriette Gerard, Sybille Schmitz
Maa
Saksa/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
72 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Sheridan Le Fanun novellista * loppukuvana He ehtivät lautalle (De nåede færgen, Tanska 1948, 12 min)
Ikäraja

Ranskalais-saksalaisena yhteistuotantona syntynyt ja kolmella eri kielellä kuvattu Vampyr on kauhuelokuvamainen, vaikeaselkoiseen unimaailmaan eksynyt tunnelmointi, joka ennen uudelleenarviointiaan 1960-luvulla nautti mainetta ohjaajamestarin uran pohjanoteerauksena. Jälkikuvana nähdään Dreyerin synkin hengentuote, liikennevalistuslyhäri He ehtivät lautalle 1940-luvun lopulta.

***

Joseph B. Sheridan Le Fanu (1814-73) oli kauhuromanttisista novelleistaan ja romaaneistaan tunnettu irlantilainen kirjailija, jolla kansantarinat ja legendat toimivat innoituksen lähteenä. Vampyrin käsikirjoitus pohjautuu kertomukseen ”Carmilla” kokoelmasta In a Glass Darkly (1892). ”Carmilla” on myöhemminkin toiminut käsikirjoituksen pohjana, nimittäin Roger Vadimin elokuvassa Verinen ruusu (1961).

Vampyr on runollinen kauhututkielma, suggestiivinen, demoninen kuvaruno, jossa makaaberi elementti avaa syvemmän ulottuvuuden: elokuva kasvaa mietiskelyksi kuolemasta, mikä on Dreyerin koko tuotannon keskeinen teema.

Dreyerin ensimmäisen äänielokuvan Vampyr nimi lienee sattuma: se ei ole täsmällinen millään niistä kielistä, joilla elokuva tehtiin (saksa, ranska, englanti). Joka tapauksessa nimi on tällä hetkellä erottamaton, kuvaava osa Dreyerin fantastisinta elokuvaa, joka huomattavaa kyllä kuvattiin kokonaan ilman lavasteita, pienessä ranskalaisessa kylässä.

Vampyr on yleisesitys yhdestä Dreyerin valtateemasta: kuolemasta ja kuoleman läsnäolosta. Tapahtumilla enempää kuin elokuvan henkilöilläkään ei ole selkeitä ääriviivoja, he ovat tuskin muuta kuin varjoja varjojen joukossa. Kaikki on todellista ja toisaalta mikään ei ole todellista: todellisuus on kaiken aikaa muuttumassa uneksi, uni todellisuudeksi.

Visuaalisesti Vampyr on omalaatuisimpia koskaan tehtyjä elokuvia, tästä syystä undergroundin ihailijoiden suuria suosikkeja. Vampyr on rakennettu visuaalisille riitasoinnuille. Henkilöt tuntuvat ajelehtivan usvassa: käytävissä, portaikoissa, järvenrannalla. Kuuloaineksissa on sama ajattomuuden tuntu, ja usein juuri niistä lähtevät kasautumaan kauhun ainekset: kuullaan ääni, ja kaikki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ääni vain jättää levottomuuden kytemään, sen syy paljastuu vasta paljon myöhemmin. Tunnelmaa on vaikea kuvata: on aivan kuin joku jota emme tunne seisoisi takanamme.

”Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyr.” (Dreyer).

Dreyer  halusi aluksi käyttää elokuvassaan jyrkkiä mustan ja valkean sävyjä, mutta huomattuaan erään valaistusvirheen, joka teki kuvasta harmahtavan, hän päätti kuvaajansa Rudolph Maten kanssa jatkaa tätä erehdystä ja jättää Maten huoleksi elokuvan plastisen puolen. Vampyrissä esiintyy kok valkean ja mustan ääripisteiden väliin jäävä harmaan asteikko, mikä luo sen vaikean, himmeän outouden tunnelman.

– Peter von Baghin Elokuvan historian (1975) sekä Jean Narbonin Dreyer-artikkelin (Cahiers du Cinema 207) ja Ruotsin Elokuvainstituutin esitteen mukaan