Senegalilainen Ousmane Sembène oli Saharan eteläpuolinen afrikkalaisen elokuvan edelläkävijä ja hänen toinen kokopitkänsä ensimmäinen afrikkalaisella kielellä (wolofiksi) puhuttu kokoillan elokuva. Sembènen omaan romaaniin perustuvan purevan satiirin hampaissa osansa saavat niin kapitalismi, korruptio kuin byrokratiakin.

***

Dakarin köyhässä esikaupungissa kaksine vaimoineen elävä muslimi Ibrahim saa veljenpojaltaan Abdulta Pariisista kirjeen, jossa on 250 frangin postiosoitus. Ibrahimin tulee varata Abdulle 200 frangia, antaa 30 frangia hänen siskolleen ja pitää itse 20 frangia. Uutinen kirjeestä leviää, ja pian Ibrahimia piirittävät ihmiset, jotka kärttävät lainaa tai lounasta. Mutta lunastaakseen postiosoituksen Ibrahim tarvitsee henkilöllisyystodistuksen…

Poliittisella elokuvalla on monia muotoja, ja Mandabin viehättäviin puoliin kuuluu se, että sen kapinallinen sisältö on saanut näennäisen harmittoman ja mukaansatempaavan koomisen asun. Sama seikka lienee helpottanut kolmen miljoonan frangin tuotantotuen saamista Centre National du Cinéma Françaisilta. Sembène on sanonut: ”Pidän elokuvaa poliittisen toiminnan välineenä”, mutta Mandabi on mahdollisimman epämilitantti elokuva. Katsojalle jää vapaus tehdä itse johtopäätöksiä siitä, mikä on Sembènen byrokratiasatiirin todellinen aihe: eivät niinkään erään paikallisen virkavallan uhrin tragikoomiset kommellukset kuin laajemmin ottaen ”afrikkalaisen porvariston synty”.

Sembène ylläpitää hienoa tasapainoa komedian ja tunteen välillä karikatyyrin houkutuksiin sortumatta. Silti hänen tarinassaan on Ben Jonsonin satiirin terävyyttä. Hän näkee yhteiskunnan ahneuden suurena seitiinä, jossa keinottelijat ja oman edun tavoittelijat menestyvät hyvänahkaisten viattomien kustannuksella. Sellaisessa maailmassa naapuriystävyys voi olla tuhon resepti. ”Yritä auttaa yhdeksää ihmistä, niin sinusta itsestäsi tulee kymmenes”, kommentoi toinen sankarin vaimoista tämän uusinta avuntarjousta.

Mandabin kohottaa yhteiskunnallisesta satiirista poliittiseksi allegoriaksi Ibrahimin odysseian katkeran ironinen luonne. Mitä vahvempaa on hallituksen sortovalta, sitä enemmän se vie yksilöltä identiteetin ja taivuttaa hänet lopulta kokemaan, ettei häntä ”ole olemassakaan”. Kaikki Sembène helposti ärtyvän, sorretun sankarin ponnistukset on omistettu sille yksinkertaiselle mutta aina vain hankalammaksi osoittautuvalle tehtävälle, että hän on olemassa. Hän ei voi saada henkilöllisyystodistusta, ei syntymätodistusta, ei edes valokuvaa. Hänen henkilöllisyytensä tuntuu muuttuvan häiilyväksi, samoin hänen vaalimansa ystävyys- ja sukulaisuussuhteet. Hänen vaimonsa riitelevät hänen kanssaan ja keskenään, hänen ystävänsä kadehtivat hänen uutta rikkauttaan tai kärttävät häikäilemättä lainoja, ja johdonmukaista kyllä hänen oma veljenpoikansa huijaa lopulta rahat ja väittää että ne on ryöstetty.

Elokuvan hämäävän viattoman kuvailmaisun takana Sembènen satiiri saa aina uusia kohteita: uskonnon voimattomuus (Ibrahimin valittavat, toistuvat vetoomukset Allahille), perheen lyhytnäköinen provinsialismi (lyhyt, selostuksella varustettu montaasijakso kuvaa veljenpojan ”uutta elämää” Pariisissa hänen vaatimattomasta elämästään kadunlakasijana aina koskettavaan mainintaan kirjeessä ”työpäivän jälkeen menen kotiin ja lausun viisi rukousta joka päivä”).

Se, että Mandabi on ensimmäinen pitkä elokuva, jonka on tehnyt kokonaan afrikkalainen tuotantoryhmä afrikkalaisella alkuperäiskielellä on itsessään läpimurto tuollaisesta provinsialismista. Samalla teoksen satiirinen voima tukee Sembènen väitettä siitä, että elokuva on nykypäivänä ”mentaliteetin muuttamisen ja dekolonialisaation paras iltakoulu”.

– Nigel Andrewsin mukaan (Monthly Film Bulletin, helmikuu 1973) AA 31.3.2006