INGEBORG HOLM (1913)

Ohjaaja
Victor Sjöström
Henkilöt
Hilda Borgström, Aron Lindgren
Maa
Ruotsi
Tekstitys
English subtitles
Kesto
73 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
Nils Krokin näytelmästä
Ikäraja

Victor Sjöströmin alkutuotannon kiintopisteisiin lukeutuva, yhteiskunnallista keskustelua herättänyt melodraama kuvaa epäoikeudenmukaisen kohtalon heittelemän Ingeborg Holmin vaikeuksia pitää perhettään yhdessä. Sjöströmille tyypillinen kiinnostus kantaaottaviin aiheisiin yhdistyy taidokkaaseen näyttelijäohjaukseen ja mestarilliseen syvyyssommitteluun.

***

Samoin kuin Urban Gadin Die arme Jenny Sjöströmin Ingeborg Holm on melodraama, jolla on yhteiskunnallisia tavoitteita. Ne onnettomuudet, joihin Ingeborg Holm joutuu on hahmoteltu hyvin tunteikkaasti, Dickensiä muistuttavalla tavalla. Hänen kohtalollaan on kuitenkin laajempi päämäärä. Juonen ajalle tyypillisten voimakkaiden tunneviritysten takaa häämöttää todellisuus, yhteiskuntaan suunnattu näkökulma. Draama on sikäli uskollinen todellisuudelle, että Ingeborg Holmin elämän traagiset tapahtumat kuvastavat ajan yhteiskunnallisia epäkohtia.

Ingeborg Holmin yhteiskuntakritiikki on usein peittelemätöntä, kuten köyhäinhoitoa koskevassa kitkerässä selonteossa. Välillä realismi on kuitenkin tahatonta. Ei ole sanottu, että elokuvan tekijät olisivat mietiskelleet, mitä merkitystä sillä on, että Ingeborg Holmin mies kuolee nimenomaan keuhkotautiin. Kysymyksessä on lähinnä eräänlainen pakollinen ajakuvastus. Luokkaerot saivat liikkeelle Die arme Jennyn draaman, Ingeborg Holmin tragiikan laukaisijana on keuhkotauti, yksi tuon ajan vitsauksia. Tapaukset ovat yleispäteviä, voisi sanoa arkitodellisia. Koska molemmat elokuvat kuvaavat spontaanisti moraalista ja yhteiskunnallista tilannetta, niillä on visuaalisten ansioittensa lisäksi myös kiistämätön kulttuurihistoriallinen arvo.

Varhaisten mykkäfilmien juoni oli yhtä yksinkertainen kuin tekniikka primitiivinen. Tapahtumat olivat liikkumattoman kameran orjia. Tämä pakollinen rajoitus on Sjöströmin teoksissa kuitenkin tuskin lainkaan näkyvissä. Ingeborg Holm osoittaa hänet loistavaksi ohjaajaksi, Urban Gadiin verrattuna ylivoimaisesti. Kuten kaikkien muidenkin oli Sjöströmin sopeuduttava tilanteeseen ja kerrottava kokokuvin. Hän kuitenkin hallitsi suvereenisti käytettävissään olleet ilmaisukeinot. Hän oli tekniikan herra, toisin kuin Gad, joka oli sen vanki.

Sjöström täytti kuvansa elämällä ja liikkeellä. Ingeborg Holmin kohtauksissa on runsaasti havaintoja. Sjöström ei kuvita juonta niin kuin Gad; hän aikaansaa kuvakertomuksen. Ingeborg Holmin alku on pikkuporvarillisen ympäristön idyllistä, lähinnä nostalgista kuvausta. On pyhä: lippu kohotetaan salkoon, perhe lähtee sunnuntaikävelylle, lapset riehuvat, syödään illallista, lapset pestään ja pannaan nukkumaan, isä sytyttää piipun, suunnitellaan tulevaisuutta. Tämä yksinkertainen, rakastavasti ohjattu avaus murtaa melodraaman sovinnaissäännöt. Episodi, lakoninen mykkäfilmiteksti, kasvaa kokonaiseksi luvuksi, eläväksi ja sisällökkääksi. Teknisistä rajoituksista on tässä tullut avu.

Tämän idyllisen jakson yksityiskohdat ovat oikeita, mutta ehkä ne on nähty sovittavasta perspektiivistä. Vaivaistalokohtauksissa realismi sen sijaan on raa’an asiallista. Sjöström visualisoi kurjuuden; nöyryytys ilmenee konkreettisesti. Hoidokit istuvat harmaana rivinä odotushuoneessa; joku kumartuu yskäisemään sylkykuppiin. Myöhemmin näemme Ingeborg Holmin siivoavan makuusalissa: hän lakaisee lattian, pyyhkii pölyjä ja puhdistaa sylkykupit. Esineet valaisevat hänen tilannettaan. Se, mitä hän näkee odotushuoneessa pelästyttää häntä, mutta makuusalin kuvissa hän on alistunut. Hän käsittelee esineitä tottuneesti, tekee työtä nopeasti ja mekaanisesti. ”Realismia, ei symbolismia”, sanoisi Siegfried Kracauer.

– Jerker A. Eriksson (teoksesta ”Epäilyksen varjo”, 1982, suom. Risto Hannula)