Pienen tytön matka Teheranin kaduilla kasvaa herkäksi tutkielmaksi ihmisyydestä ilmapallon ostamisen muuttuessa symboliseksi seikkailuksi, jossa lapsuuden viattomuus kohtaa kaupunkielämän kovuuden. Panahin esikoisessa realismi ja runollisuus yhdistyvät paljastaen arjen kohtaamisista kokonaisen yhteiskunnan ja Panahin empaattisen katseen.

***

Jafar Panahi (s. 1960) on valmistunut ohjaajaksi Iranin tv-koulusta ja tehnyt lukuisia lyhytelokuvia televisiolle. Hän oli apulaisohjaajana Kambuzia Partovin elokuvassa Kala sekä Abbas Kiarostamin elokuvassa Through the Olive Trees. THE WHITE BALLOON on hänen esikoisohjauksensa, jolla hän osallistui vuonna 1995 Cannesin elokuvajuhlien arvostettuun Quinzane des Realisateurs – sarjaan ja voitti esikoistöille myönnettävän Kultainen kamera -palkinnon. Sen jälkeen THE WHITE BALLOON on ostettu useaan maahan, ja festivaalit eri puolilla maailmaa suorastaan kilpailevat sen kopioista.

Tarina tapahtuu maaliskuun 21. päivänä, joka on ensimmäinen kevätpäivä ja merkitsee Iranissa vielä uuden vuoden alkua. Ihmisiä vilisevällä kadulla kuullaan radiosta, että juhlan alkuun on tasan 85 minuuttia. Ihmisjoukosta kamera poimii kiireisen äidin ja hänen seitsenvuotiaan tyttärensä Raziehin, jotka palaavat uudenvuodenostoksilta kotiin. Razieh sattuu huomaamaan kaupan ikkunassa ihania kultakaloja, ja uuden vuoden perinteiden mukaisesti hän haluaa niistä kauneimman itselleen. Mutta äidin mielestä kotoiset kalat kelpaavat kyllä. Seuraavaksi Razieh huomaa käärmeenlumoojat, jotka houkuttelevat ihmisiä luokseen, mutta taaskin äiti torjuu hänen toiveensa: ”Se ei ole hyväksi sinulle!” Mutta Razieh on sitkeä pikkunainen, joka ei noin vain luovu mieliteoistaan. Kuin herhiläinen hän pommittaa äitiään, saa jopa isoveljensä tuekseen, ja lopulta heltiää kallisarvoinen viimeinen seteli kalanostoon. Riemukas Razieh kipaisee pitkin katuja, sekaantuupa käärmeenlumoojien yleisöönkin, sillä hän totisesti haluaa nähdä sitä, mikä ei ole hyväksi hänelle! Matkalla Razieh kuitenkin kadottaa onnen setelinsä, ja nyt alkaa kiivas etsintä, jota juhlan lähestyvää alku pahaenteisesti kuuluttava radio vielä kiihdyttää. Raziehin ympärillä pyörii milloin vanha avulias nainen, milloin lomalle tullut sotilas tai liikettään sulkeva räätäli. Oma velikin osuu taas paikalle. Mutta tilanteen ratkaisee lopulta yksinäinen pikkupoika – ilmapalloja myyvä afgaanipakolainen.

Näennäisen yksinkertainen tarina tapahtuu reaaliajassa – 85 minuutissa -, mikä luo oman jännitteensä, ja visuaalisesti se on viehättävän värikäs miniatyyri Teheranin tavallisesta arjesta. Aida Mohammadkhani itsepäisenä Raziehina on todellinen löytö ja myös samaistumisen kohde: missä tahansa maailman kolkassa – ja kenen tahansa katsojan sydämessä – on näitä sitkeitä pikkunaisia, jotka ovat valmiita taistelemaan kaipuunsa kohteista. Ihmisen välisiin syviin suhteisiin Panahi ja käsikirjoittaja Kiarostami punovat myös todellisuuden surumielisyyttä: esim. pelastava enkeli, ilmapallopoika, unohdetaan saman tien, kun ongelma on ratkennut.

Satu Laaksonen, 1996. Lähteitä mm: Locarnon festivaalien katalogi 1995.