VIIMEINEN MIES (1924)

F. W. Murnaun ajaton mykkälassikko Viimeinen mies kertoo pikkuporvarillisen tarinan Emil Janningsin tulkitsemasta turhamaisesta hotelliportieerista. Asemansa ylpistämän miehen maailma romahtaa, kun komea virkaunivormu vaihtuu arvon alennuksen myötä vessavahdin vaaleaan pellavatakkiin.

***

Friedrich Wilhelm Murnau ”ajatteli ja tunsi suoraan kuvin. Niin tekivät muutamat muutkin, mutta Murnau oli jotakin enemmän: jonkinlainen moderni kentauri, yhtä kameransa kanssa”. Näin kirjoitettiin aikanaan saksalaisen elokuvan kultakauden mestarista, jonka 22 elokuvasta vain 11 on enää jäljellä, mutta ne riittävät todistamaan hänet saksalaisen mykänkuvan ”suurimmaksi”.

Opiskeltuaan Heidelbergin yliopistossa filosofiaa, musiikkia, teatteria ja maalaustaidetta ja työskenneltyään Reinhardtin näyttelijänä Murnau teki ensimmäisen elokuvansa vuonna 1919. Viimeinen mies on saksalaisen kamarielokuvan huipentuma. Lajityypin nousu oli ollut suurelta osalta käsikirjoittaja Carl Mayerin ansiota, ja siihenastiset saavutukset (Lupu Pickin Pirstaleita, 1922, ja Sylvester, 1923) enemmän käännöstöitä käsikirjoituksesta kuin luovia ohjauksellisia hahmotuksia. Murnaun tulkitsemana Mayerin visio saa siivet. Näin melkein kirjaimellisestikin, sillä Viimeinen mies merkitsi liikkuvan, subjektiivisen (siis päähenkilön näkökulmaa hahmottavan) kamerankäytön huippua. Tekniikassa ei ole mitään itsetarkoituksellista, sillä se palvelee kurinalaisesti nöyryytyksen aihetta: suuren hotellin vanha vahtimestari siirretään miestenhuoneen hoitajaksi. Laajemmin ottaen kohteena on pikkuporvaristo, joka matkii intiimeimmät eleensä voimakkaimmiltaan ja kokee elämänsä tarkoituksen menneeksi hetkellä, jolloin univormu viedään; joka sen sijaan että tekisi johtopäätökset proletarisoituneesta asemastaan heittäytyy uniin, unelmoimaan voimasta ja vallasta – välittämättä seurauksista.

Viimeinen mies oli ensimmäisiä elokuvia, joissa porvari näytettiin anonyyminä, samassa mielessä kuin Kafkan kuvaama Josef K. voimattomana uhkaavan ympäristön armoilla, jonka merkitystä hän ei enää hahmota. Näkemyksen täsmentää oivallus, että vahtimestari on ollut ”viimeinen mies” jo aiemmin, tietämättään: virkapuku on estänyt häntä huomaamasta asemaansa, ja Emil Janningsin fantastisesti tulkitsemat, milloin pöyhkeät, milloin nöyristelevät eleet kasvavat tarkoin kuvioiduksi sosiaaliseksi murhenäytelmäksi.

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975)

Kun Murnau ja Carl Mayer ryhtyivät tekemään Viimeistä miestä, he huomasivat, että kameralla voitiin kuvata ulkoisen esinemaailman lisäksi näkymättömiä subjektiivisia tunteita ja reaktioita. He halusivat käyttää kameraa subjektiivisesti; paljastaa alennuksen vanhuksessa synnyttämiä mielentiloja, hänen pelkonsa ihmisiä kohtaan, jotka nauroivat hänelle selkänsä takana, hänen kiitollisuutensa pientä yövartijaa kohtaan, joka ainoana tarjosi hänelle ystävyyttä. Kirjoittaessaan Viimeistä miestä Mayer tiedusteli kuvaaja Karl Freundilta kameran mahdollisuuksia kuvata pitkiä kohtauksia jatkuvassa liikkeessä. Freundin vakuutettua sen mahdolliseksi Mayer repi kaiken kirjoittamansa ja aloitti uudelleen. Sen uuden mielikuvan mukaisesti, joka hänellä nyt oli elokuvasta, kamera liikkui vanhan vahtimestarin mukana hänen kotipihansa läpi, otti vastaan ystävien ja naapurien tervehdykset ja kärsi hänen kanssaan näiden pilkan arvoaseman menetyksen jälkeen. Se haparoi hänen kanssaan hotellin pimeää käytävää varastamaan komerosta loistavaa univormua, joka oli ollut hänen arvonsa tunnus. Eräässä kohtauksessa kamera juopuu hillittömästi vanhuksen puolesta, kieppuu pyörryksissä ympäri huonetta, kunnes katsojaakin alkaa vaivata sama huimaus. Mayerin, Murnaun ja Freundin kekseliäisyyden ansiosta kamera osallistuu vahtimestarin henkilöhahmon luomiseen yhtä keskeisesti kuin konsanaan roolin esittäjä Emil Jannings. Ensimmäistä kertaa kamera esiintyi näyttelijänä.

– Arthur Knight (Elävät kuvat, 1957)