LAPSET KATSOVAT MEIHIN (1943)

De Sican ja hänen luottokäsikirjoittajansa Cesare Zavattinin ensimmäinen yhteistyö käsittelee raskasta aihetta empatialla, ilman siirappisia kerroksia. Lapsen näkökulmasta kerrotussa neorealismin koskettavassa edeltäjässä pieni Pricò todistaa, kuinka hänen vanhempiensa avioliitto hajoaa ja äiti lähtee rakastajansa mukaan.

***

Lapset katsovat meihin oli Vittorio De Sican ja Cesare Zavattinin ensimmäinen yhteistyö ja siitä kasvoi sittemmin ohi pelkän yhteistyön ulottuva ystävyys ja täydellinen yhteisymmärrys. Zavattinin ja De Sican harvinaislaatuista suhdetta voisi kuvata siten, että De Sican elokuva ei Zavattinille merkinnyt pelkästään keinoa kertoa ajatuksensa, vaan muotoa joka teki sen näkyväksi ja toimivaksi, sen ilmaisullista todellisuutta.

Paradoksaalista kyllä, heidän ensimmäinen kohtaamisensa tapahtui romaanin sovittamisen merkeissä ja työssä johon osallistui monia muitakin käsikirjoittajia. Aihe oli kuitenkin molemmille läheinen ja sellaisena myös säilyi: lapsuus. Kyseessä on tahallisen banaali tarina aviorikoksesta, jossa ei keskitytä aikuisten kriisin kehittelyyn, vaan vaikutuksiin joita se saa aikaan herkässä lapsessa,

josta tulee tapahtumien säälittävin uhri, koska hän on viaton ja puolustuskyvytön, tuomittu kestämään kohtalon, joka on yksinomaan hänen vanhempiensa syytä.

Tarinassa on kaikki halvan melodraaman ainekset, mutta tekijät väittävät sen pitäytymällä juuri tähän 7-vuotiaan lapsen näkökulmaan Hänen tietoisuutensa on selvä ja kirkas, hän kärsii, mutta myös tuomitsee, Hänen äitiään kohtaan tuntemansa kaikki kiintymyskään ei estä häntä etääntymästä tästä yhä enemmän, mutta ei myöskään kiintymys isään saa häntä pettämään äitiään siinä julmassa kohtauksessa, jossa isä kuulustelee häntä äidin käytöksestä. Henri Agelin mukaan tässä

on kysymys todellisesta inkvisitiosta, poikaa kidutetaan, mutta hän kestää tämän moraalisen ja fyysisen kokeen, joka on vähällä murtaa hänet. Meneekö De Sica tässä liian pitkälle? Nähdäkseni vaara olisi pikemminkin siinä, että lapselle olisi annettu hänen ikäänsä kuulumattomia asenteita ja tunteita. Tässä on kuitenkin tuskallista se että lapsi on hirvittävän selvänäköisenä ja puhumattomana tapahtuman edessä jonka todellisia motiiveja hän ei ymmärrä, tilanteossa joka ei ole tehty häntä varten ja joka vääristää nuoren tajunnan normaalin kehityksen. Tässä on jo läsnä elokuvan päätös, jossa äiti isän itsemurhan jälkeen tulee sisäoppilaitokseen tervehtimään poikaa, mutta tämä pystyy tarjoamaan hänelle vain kyyneleitä, ei elettäkään, ei intoa, ei hellyyttä, ei vihaa. Draama on särkenyt pojan luonnollisen rakkauden.

Tuon ajan elokuvista tuskin löytyy yhtä katkeraa, julmaa, traagista aihetta. Aikuisten draamat voidaan aina selittää heille ominaisin asentein, intohimoin ja heikkouksin. Tässä elokuvassa kolmea vastuullista henkilöä – äitiä, isää, rakastajaa – ei tuomita sen enempää kuin heidän käytöstään selitetään. Emme tunnedraaman todellisia syitä. Elokuvan sanoma on toisaalla: pelissä ovat vain draaman vaikutukset lapseen ja juuri tämä antaa tälle banaalille tarinalle sen syvällisen ulottuvuuden. Elokuvat ansiona voi jopa pitää sitä että vanhempien suhteet on ikään kuin jätetty ilmaan, neutraaleiksi, Heidät on nähty lapsen näkökulmasta. Mikä täysin vastaa elokuvalle valittua nimeä.

– Piorre Leprohon (teoksesta ”Vittorio De Sica”, 1966)