KADOTETTU (1951)

Lorre palasi Saksaan 20 vuotta M:n jälkeen tehdäkseen ainoan elokuvaohjauksensa. Kadotettu on kiehtova sekoitus saksalaista ekspressionismia, amerikkalaista noiria ja italialaista uusrealismia. Kriitikko-elokuvantekijä Harun Farockin sanoin: ”tuskin on toista elokuvaa, joka olisi ennakoinut fasismia yhtä tarkasti kuin M, ja tuskin toista, joka olisi jäljittänyt fasismin jäänteet yhtä tarkasti kuin Der Verlorene”.

***

Saksan elokuvateollisuus, jonka propagandakäytöstä natsi-Saksan käytäntö oli ollut kouluesimerkki, oli liittoutuneille melkoinen huolen aihe. Ensimmäisiä toimenpiteitä olivat pyrkimykset purkaa Ufan kartellimuodostelma ja toisaalta ”kasvattaa länsisaksalaisia uuteen demokraattiseen ajattelutapaan”. Amerikkalaisten miehittäjien tunteet eivät olleet pyyteettömiä. Tiedettiin, että Ufan tapaisen keskitetyn mahdin nouseminen tuhkasta heikentäisi amerikkalaisten elokuvien pyrkimyksiä Saksan markkinoille; esim. vuokrausvuonna 1951—52 niitä tuotiin 226 kappaletta. Thomas Gubackin mukaan ratkaiseva taistelu käytiin amerikkalaisten ja länsisaksalaisten teollisuusintressien välillä (Variety -lehti arvioi esim.1954, että amerikkalaisten voitot Länsi-Saksassa olisivat 13 miljoonaa dollaria); ja vaikka amerikkalaiset tuskin voivat valittaa, he epäonnistuivat UFI:n (Ufan katto-organisaatio) purkamisessa. Vuonna 1956 UFI:n kontrolli siirtyi johtavien talous- ja pankkiiripiirien käsiin. 50-luvun lopulla tuotettiin yli 100 elokuvaa vuodessa, ja maan elokuvateollisuus oli vaurain koko Länsi-Euroopassa.

Luovassa katsannossa asiat eivät olleet yhtä onnellisesti. Ajanvietteen vanhat lajityypit kukoistivat, mutta veltommassa ilmiasussa kuin koskaan. Siegfried Kracauerin Hitleriä edeltävän ajan elokuvista paikallistamat peruspiirteet olivat yhä tunnusomaisia: auktoriteettiusko – oli sitten kysymyksessä upseeri tai suuri kirurgi —, oman aloitekyvyn sammutus, kohtalonusko, alistumisen ja uhrautumisen teemat. Natsismia käsittelevien elokuvien näkökulma oli säännöllisesti epähistoriallinen: rakenteellisia syitä ei käsitelty, saati natsismin jatkuvuuden vaaraa.

Peter Lorren Kadotettu on yksi niistä erittäin harvoista elokuvista, joita fasismia paennut henkilö on ohjannut Länsi-Saksassa. Se on myös yksi niistä erittäin harvoista töistä, joissa fasismin kokemusta käsitellään ilman pelkkänä tärppinä käytettyjä osoittelevia pistoksia katsojan ”omaantuntoon”. Lotte Eisner on korostanut, että teoksen natsi määrittyy täysin oleilunsa, naurunsa, kielenkäyttönsä perusteella. Hän on vain kerran tappamistilanteessa: muuten aikakautta käsittelevien elokuvien loputtomat Heil Hitler -tervehdykset puuttuvat, samoin niin usein pittoreskeina tehoina käytetyt rauniokuvat.

Lorre itse näyttelee häiriintynyttä murhaajaa, jolle natsit antavat valtuudet jatkaa tappotoimiaan, koska hänen palveluksensa tiedemiehenä tiedetään sodankäynnin kannalta tähdellisiksi. Kun miehen syyllisyydentunnot kasvavat ja hän tajuaa virallisten tahojen yhteydet rikoksiinsa, hän yrittää kostaa suojelijoilleen. Liittoutuneiden tullessa maahan natsit jakaantuvat korkean tason virkamiehiin, jotka tekevät kauppoja miehittäjien kanssa, ja alemman tason idealisteihin, jotka yrittävät jatkaa taistelua loppuun asti. Koko tarina kerrotaan takautumana, joka tapahtuu leirillä: entinen natsi tunnistaa Lorren ja alkaa muistella vanhoja hyviä päiviä. Lopuksi Lorre tekee itsemurhan, koska ei pysty ottamaan vastaan roolinsa todellisuutta. Lorren ohjaus sivuutettiin tylysti ja hän palasi Yhdysvaltoihin rutiininomaisten kauhuelokuvien näyttelijäkalustoon. Kadotettu jäi hänen ainoaksi ohjauksekseen: se on Langin M:n (1931) rinnalla Lorren hienoin roolitulkinta, arvokas jatke siihen kriittiseen perinteeseen, joka kukoisti Saksassa Hitleriä edeltävänä aikana ja johon Brechtin teatterin kasvatti Lorre niin elimellisesti kuuluu.

— Peter von Baghin ”Elokuvan Historiasta” (1975)