Rosoinen tutkielma riippuvuudesta on nimestään huolimatta paljon enemmän kuin pelkkä vertauskuva huumeidenkäytöstä – se on meditaatio ihmiskunnan synnynnäisistä pakkomielteistä, moraalisesta heikkoudesta ja sisäisen tasapainon kamppailusta. New Yorkin kaupunkisilhuetin varjoihin sijoittuvan elokuvan mustavalkoinen tyyli, Lili Taylorin roolisuoritus ja Christopher Walkenin vaikuttava cameo-rooli luovat filosofisen elokuvan, joka pohtii ihmisyyden perikysymyksiä.

***

Newyorkilaisohjaaja Abel Ferrara (s. 1951) on ohjannut yli 50-vuotisella urallaan päälle 30 pitkää elokuvaa. Lukuisten eri genrevariaatioiden kokeilijana tunnetun konkarin tuotanto on vaikeasti kategorisoitavissa; hän aloitti uransa eksploitaatioelokuvien parissa (9 Lives of a Wet Pussy, The Driller Killer, Ms .45), ja viime vuosina Ferraran ilmaisu on edennyt hiljalleen entistä taiteellisempaan ja abstraktimpaan suuntaan. Riippumattoman ja tinkimättömän tekijän filmografiaan mahtuu myös suurelle tuotantoyhtiölle tehtyä valtavirtaelokuvaa (Body Snatchers). Vaikka Ferrara on harvemmin päässyt nauttimaan kriitikoiden suosiosta tai yleisömenestyksestä, on hänellä kuitenkin vankka kulttimaine elokuvaharrastajien ja cinefiilipiirien parissa; 2000-luvun puolella hänen töitään on esitetty mm. Cinémathèque françaisen ja MoMA:n tekijäretrospektiiveissä.

Voisi siis sanoa, että Ferraran filmografia sijaitsee jossain arthousen ja grindhousen risteyksessä. Tämä piirre korostuu kenties vahvimmin hänen kauhudraamassaan The Addiction, joka tutkii genre-elokuvan konventioilla metafysiikan ja moraalifilosofian peruskysymyksiä. Elokuva on myös luonnollisesti pullollaan ohjaajalle tavaramerkiksi muodostunutta uskonnollista tematiikkaa ja symboliikkaa. Häntä voidaankin tavallaan luonnehtia eräänlaisena amerikanitalialaisen mielenmaiseman tulkkina, joka saattaa luoda vertailukohtia Ferraraa innoittaneeseen Martin Scorseseen.

The Addiction kertoo nuoresta filosofian opiskelijasta Kathleenistä (Lili Taylor), joka joutuu kotimatkallaan eräänä iltana tuntemattoman ”Casanovaksi” esittäytyvän naisvampyyrin (Annabella Sciorra) hyökkäyksen uhriksi. Kohtaaminen saa aikaan Kathleenissa paitsi riippuvuudeksi yltyvän verenjanon, myös syvemmän psykologisen muodonmuutoksen ja eksistentialistisen kriisin. Alkuvastusteluistaan huolimatta Kathleen antautuu vieteilleen ja vampirismi ottaa vallan. Tässä mielessä The Addiction muistuttaa Ferraran ja käsikirjoittaja Nicholas St. Johnin aiempaa yhteistyötä Ms .45, jossa seksuaaliväkivallan kohteeksi joutuva nainen saa uutta voimaa kostaessaan satunnaisesti valikoituville miesuhreille.

The Addiction ei Ms .45:sta poiketen kuitenkaan kerro vigilantismista tai koston oikeutuksesta, vaan Ferrara ja St. John tutkailevat vampyyrimyyttiä rinnastamalla sen moraalifilosofisiin pohdintoihin pahuuden ilmentymistä ihmisluonnossa. Tämä korostuu heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa käsitellään ihmiskunnan kollektiivista vastuuta historiallisista hirmuteoista. Uutiskuvat My Lain verilöylystä ja natsien keskitysleireistä saavat täysin uuden ulottuvuuden Ken Kelschin dokumentaarisessa mustavalkokuvauksessa, jota ei käytetä pelkkänä visuaalisena tyylikeinona. Elokuvan lohduton näkemys ihmisyydestä tiivistyy myöhemmin Casanovan tokaisussa: ”Emme ole pahoja siksi että teemme pahaa, vaan teemme pahaa koska olemme pahoja. Mitä vaihtoehtoja sellaisilla ihmisillä on? Meillä ei ole mitään.” The Addiction ei välttämättä ole kuitenkaan läpeensä nihilistinen maailmankuvaltaan; vankan katolisen kasvatuksen saaneiden Ferraran ja St. Johnin tuntien vampyyritematiikka voidaan nähdä eräänlaisena allegoriana kristilliselle perisynnin käsitteelle. Päihdeongelmista kärsineelle ohjaajalle omanlaisen omaelämäkerrallisen elementin elokuvalle tuo vampyyrin verenhimon vertaaminen huumeriippuvuuteen. Riippuvuustematiikalla sivutaan myös elokuvan tekoaikaan riehunutta AIDS-epidemiaa.

The Addictioniä ei nähty Suomessa lainkaan valkokankailla, vaan se sai ensi-iltansa televisiossa vuonna 2000 Nelosella ”Rakkautta & Anarkiaa esittää” -elokuvasarjan yhteydessä. ”Herk Harveyn Helvetillisten (Carnival of Souls, 1961) kera The Addiction lukeutuu historian harvoihin onnistuneesti feministisiin kauhufilmeihin”, hehkutti Tapani Maskula viiden tähden arviossaan (Turun Sanomat 1.2.2000) ja rinnastaa sen samalla modernin vampyyrielokuvan perusteoksiin yhdessä George A. Romeron Martinin (1978) ja Kathryn Bigelow’n Pimeyden läheisyyden (Near Dark, 1987) kanssa. Muina lähisukulaisina voisi mainita myös Jacques Tourneurin kauhuklassikon Kissaihmisiä (Cat People, 1942) sekä Robert Bressonin tuotannon, jonka vaikutuksen Ferrara on itsekin myöntänyt. Monitasoinen mestariteos lukeutuu myös mm. The Guardian -kriitikko Peter Bradshaw’n suosikkeihin, ja hän äänestikin sen kaikkien aikojen kymmenen parhaan elokuvan joukkoon Sight & Sound -lehden kyselyssä.

– Pekka Pihkoluoma 8.10.2025. Lähteitä mm.: Brad Stevens: Abel Ferrara – The Moral Vision (2004), Tapani Maskula: “Täältä ikuisuuteen” (TS 1.2.2000)