EUROPA ’51 (1952)

Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Ingrid Bergman, Alexander Knox, Ettore Giannini, Giulietta Masina
Maa
Italia
Tekstitys
English subtitles
Kesto
118 min
Teemat
Kopiotieto
2K DCP
Ikäraja

Suoraan Jumalan narrin pyhimysteemasta versonut nykyaikaisaihe, jolle sodanjälkeinen moraalityhjiö antaa vihlovan, kirskuvan yleisilmeen. Rikkaasta seurapiirinaisesta (Ingrid Bergman) tulee poikansa itsemurhan seurauksena kiihkomielinen hyväntekijä, jonka toiminnan tämän nousukassuku osaa leimata ainoastaan mielenvikaisuudeksi.

***

Vuosi alkoi väärinymmärretyllä mestariteoksella Umberto D ja päättyi toiseen kirottuun mestariteokseen, Roberto Rossellinin elokuvaan Europa ’51. Kun De Sicaa syytettiin sosiaalisen melodraaman tekemisestä, Rossellinia syytettiin törmäämisestä sekavan ja tällä kertaa lähinnä taantumuksellisen poliittisen ideologian pauloihin. Se merkitsi taas kerran erehtymistä oleellisesta ja aiheen pitämistä tyylin abstraktiona, joka antaa sille merkityksen ja esteettisen arvokkuuden.

Rikas ja turhamainen nainen menettää ainoan poikansa, joka on yrittänyt tehdä itsemurhan eräänä iltana, jolloin hänen liiaksi maallisiin kiinnittynyt äitinsä lähettää hänet nukkumaan osoittamatta tarpeeksi huomaavaisuutta. Moraalinen isku on niin voimakas, että se syöksee naisparan omantunnon kriisiin. Hän etsii ratkaisua ensin sosiaalisesta toiminnasta ja seuraa intellektuellin kommunistiserkkunsa neuvoja. Mutta vähitellen hänet valtaa tunne, että tämä on vasta välivaihe ja että hänen on kohottava kohti aivan henkilökohtaista laupeuden mystiikkaa, joka on poliittisen ja vieläpä yhteiskunnallisen moraalin kategorioiden yläpuolella. Näin hän joutuu hoitamaan prostituoitua tämän kuolemaan asti ja auttamaan sitten nuorta rikollista tämän paossa.

Tämä viimeinen yritys aiheuttaa skandaalin ja hänen miehensä, joka ymmärtää häntä yhä vähemmän ja vähemmän, katsoo parhaaksi, että hänet suljetaan parantolaan naisen mielettömyyttä kauhistelevan suvun juoniessa myötä. Vaikka hän olisi liittynyt kommunistiseen puolueeseen tai mennyt luostariin, porvarillinen yhteiskunta olisi nähnyt siinä vähemmän juoruttavaa: Eurooppa vuonna 1951 on puolueiden ja kaikenlaisten sosiaalisten ryhmittymien maailma.

Tästä näkökulmasta katsoen on totta, että Rossellinin elokuvassa on naiiveja piirteitä, jopa hajanaisuutta ja ainakin teeskentelyä. Erityisesti voi arvata, mitä tekijä on lainannut Simone Weilin elämäkerrasta löytämättä siitä silti teokselle ominaista ajatuksen kiinteyttä. Mutta nämä varaukset eivät päde elokuvan kokonaisuuteen, joka täytyy ymmärtää ja jota on arvosteltava sen toteutuksesta, ohjaussuorituksesta käsin. Minkä arvoinen olisi Dostojevskin Idiootti typistettynä loogiseen yhteenvetoon? Koska Rossellini on todellinen ohjaaja, elokuvan muoto ei merkitse hänelle käsikirjoituksen koristetta, se on elokuvassa itse aihe.

Elokuvan Saksa vuonna nolla tekijä on syvästi ja henkilökohtaisesti ahdistunut lasten kuoleman ja vielä enemmän heidän itsemurhansa aiheuttamasta skandaalista. Elokuvan hahmottuu tämän aidon henkisen kokemuksen ympärille; maallisen pyhyyden erittäin moderni teema kasvaa siitä luonnollisesti. Sen enemmän tai vähemmän taitava käsikirjoituksen avulla tapahtuva järjestely merkitsee vähän; merkittävää on se, että jokainen jakso on eräänlainen mietiskely, elokuvallinen laulu, ohjauksellinen tulkinta perusaihelmista. Ei ole kysymys osoittamisesta, vaan näyttämisestä. Ja kuinka voisi vastustaa Ingrid Bergmanin hämmentävästi henkistynyttä olemusta ja toisaalta, näyttelijästä riippumatta, jäädä tunteettomaksi ohjauksen jännitteellä, jossa maailmankaikkeus näyttää järjestyvän henkisiin voimakenttiin, niin että ohjaus hahmottaa ne yhtä selvästi kuin rautajauhe jäsentyy magneettisessa voimakentässä? Henkisen läsnäoloa ihmisissä ja maailmassa lienee harvoin ilmaistu yhtä häikäisevän vakuuttavasti.

André Bazin (1953)