ALASTON SERKKU (1978)

Dino De Laurentiisin ja John Guillerminin King Kongille ehti ensimmäisenä tekemään jatkoa provokaattori Marco Ferreri. Apokalyptisessa New Yorkissa Gérard Depardieu ja Marcello Mastroianni löytävät WTC:n edustalta jättiläisapinan ruumiin ja tämän pojaksi otaksumansa simpanssin. Cannesissa palkittu surrealistinen satiiri ravistelee seksuaalisia stereotypioita.

***

Marco Ferreri tunnetaan meillä yleisimmin muutaman vuoden takaisen Suuren pamauksen (1973) tekijänä. Mutta meillä on esitetty myös hänen varhainen audienssinsa, hirtehinen historiankuvaus Älä koske valkoiseen naiseen (1974) ja pari vuotta sitten (silloin muodikas) shokkitarjoilu Viimeinen nainen (1976). Kaikissa filmeissä Ferreri tähän asti on satirisoinut olevia oloja ja tapoja, käyttänyt enimmältään varsin groteskia huumoria, muovannut usein hirtehisiä tilanteita ja tuonut kuvaan myös erinäisiä ajan hengen muoti-ilmiöitä.

Samoja piirteitä on Alastomassa serkussakin. Miehen raiskauksesta suunnilleen aloitetaan, mutta se kuvataan ja käsitellään tyystin eri tavoin kuin meillä. En päässyt selville (yhdellä näkemisellä), mitä kaikkea Ferreri tällä kerralla tahtoo sanoa. Kokonaisuus on joka tapauksessa tavattoman kiinnostava, jännittävä ja omaperäinen. Siinä on samalla kertaa epätodellisuuden tunnelmaa ja silti yksityistilanteissa myös tarkkaan realistista näyttöä.

Tapahtumat sijoittuvat osin historialliseen vahakabinettiin, jossa esitellään Rooman vanhan ajan merkkihenkilöitä, osin nuorten näyttelijättärien harjoittelutiloihin ja myös heitä avustavan nuoren miehen Lafayetten, Gérard Depardieun, omituiseen kellariasuntoon. Käy selväksi, että rotat ovat kaupungissa kovasti lisääntymässä. Niitä juoksentelee yhtenään sankarin asunnossa. Siitäkin jo katsoja arvaa, että niillä tulee olemaan elokuvassa tärkeäkin tehtävä. Aukealla tontilla makaa jättiläiskokoinen gorilla. Sen luokse ryhmä eksentrikkoja retkeilee ja sen uumenista putkahtaa esiin myös sen ”alaston serkku”, pikkuapina, josta pian kehittyy elokuvan yksi tärkeä päähenkilö.

Tällä kerralla Ferrerin kerronta on rohkeasti oikkuilevaa. Kohtauksesta hypätään vallattomasti yhtäkkiä toiseen, mutta kokonaisuus keräytyy samalla kumman kiehtovaksi. Mukana on myös hyvin herkkiä tuokioita, etenkin mainion Depardieun ja Mimsy Farmerin kesken. Sanojen tyhjyys, mitättömyys tai väärinkäyttö näyttäytyy elokuvassa rinnan kontaktien vaikeuden kanssa. Sankari käyttää vähän väliä puhumisen sijasta pilliä suussaan.

Kiintymyksen kipeys ja rakkauden tarve tulevat esiin jopa kauniisti ja koskettavasti. Etenkin Lafayetten menetettyä suurimman kiintymyksen kohteen. Häneen rakastunut tyttö sen sijaan jaksaa ilman häntäkin: naisella on lapsi. ”Historian uudelleenkirjoittamistakin” sivutaan vahahahmojen seurassa. Ylipäätään Ferreri tuo mukaan asioita ja vihjeitä niin paljon, että elokuvan haluaa nähdä uudelleen.

– PT (HS, 9.9.1978) mukaan SP 31.1.2023