PAULINE RANTATYTTÖ (1982)

”Joka liikaa puhuu, likaa itsensä.” Vanhemman serkkunsa kanssa kesälomaa Normandiassa viettävä 15-vuotias Pauline oppii kahden viikon aikana, kuinka ailahtelevaisia ja epärehellisiä aikuisten romanttiset ja seksuaaliset suhteet voivat olla. Mestari Néstor Almendrosin kuvaama kesäinen komedia sisältää sarjan monimutkaisimman suhdesopan.

***

”Qui trop parole, il se mesfait.”

– Chrétien de Troyes

Eric Rohmerin kolmas teos sarjassa ”Komedioita ja sananparsia” on elegantti, älykäs kohokas elokuvaksi. Kuten niin usein Rohmer nytkin lainaa dramaattisen rakenteen Marivaux’lta (Les Caprices de Marianne, esimerkiksi), mutta kyseessä on Marivaux Matissen värien muuntamana: tämä viittaus maalaustaiteeseen tulee selväksi eräässä viettelykohtauksessa. Bulevardikomedian perinteinen edestakainen juoni on jäljellä, vaikka pelissä ovatkin enemmän ikä- kuin luokkaerot. Rohmer noudattaa uskollisesti lajityypin vaatimia tilanteiden hitsauksia ja yhteenpunontoja pitäen yllä kompromettoivien kohtaamisten, odottamattomien vierailujen ja väärin tunnistettujen henkilöllisyyksien painetta hyvin täsmällisellä ajoituksen ja terävän sananvaihdon tajulla.

Rohmerin henkilöhahmojen hölmöys saattaa hyvinkin olla ärsyttävää niistä, joilla on vaikeuksia suhtautua ohjaajan tuotantoon. Päähenkilöiden kiireessä kehittää lomaromanssi on pakkomielteistä vimmaa, ja heidän taipumuksensa kääntää tunteet kaiken aikaa sanoiksi vie heistä kaiken mahdollisen mysteerin. Tällainen yliartikulointi on kuitenkin selvästi merkki siitä, että olemme puhtaan keinotekoisuuden maailmassa, huolimatta yksityiskohtiin kiinnitetystä huolesta ja nykyaikaismiljööstä. Rohmerin varsinainen mielenkiinto ei ole niinkään henkilöiden keskinäisissä juonissa kuin itse elokuvan kokonaissuunnitelmassa. Hänen cartesiolainen moralisminsa suuntautuu harvoin henkilöihin (jotka ovat liian helppoja maaleja), sen sijaan se iloittelee kontrastilla, joka syntyy hauraiden inhimillisten tunteiden kellopelin tarkan faabelin armottoman logiikan ja kaikkien henkilöiden (paitsi Paulinen) petoksesta ja halusta punoman höyhenenkepeän kudoksen välille. Myöntöjen ja kieltojen, julistusten ja aikomusten kerroksilla on itsensä kumoava vaikutus, ainakin seksuaalisen intohimon voiman osalta.

Jäljelle jää puhdas rakenne, kenties samassa mielessä, jossa Hitchcock tapasi puhua puhtaasta elokuvasta. Voi jopa kuvitella, että kaikki nämä seksuaaliset sotkut ovat pelkkää harhautusta. Toisella tapa sanottuna: jos Marivaux’lla ja yleensä romanttisessa komediassa kaikki sosiaaliset piiloleikit ja valepuvut on valjastettu sitä silmälläpitäen, että todellinen tunne ja tosi rakkaus voittavat lopussa, niin Rohmer kääntää kaavan toisin päin, eikä vähiten siitä syystä, että hän toki on tekemisissä nykyajan ”sallivan” yhteiskunnan kanssa menneisyyden tarkkojen hierarkioiden ja säännösten sijasta. Rohmerin elokuvien alussa on aina tunteen julistus, ei sen kieltäminen: tunne itseriittoisena, aksioomana, jopa ”idée fixe’nä”. Vasta tätä seuraavassa sekaannuksessa henkilöt saavat selville, vastaako mikään heidän lausuttuja aikomuksiaan, olipa se rakkautta, himoa, pettymystä tai tuskaa. Keskustan onttous on siten tahallista: siitä tulee kaikukammio hieman hienosyisemmälle reagointiasteikolle, tässä tapauksessa lähinnä Paulinen reaktioille.

Rohmer metteur-en-scéne on kirjoitettu tähän elokuvaan yhtä silmiinpistävästi kuin Hitchcockin tuttu silhuetti hänen elokuviinsa. Rohmerilla kysymys on rajauksesta, kehityksestä, ja kuka kontrolloi sitä. Pauline rantatytön keskeinen kuva on ikkunaruutu, joka näyttää Louisetten alastoman vartalon ja juuri näkyvissä olevan miehen käden, ikään kuin se olisi pysäytetty ruutu tai Antonionin ”blow-up”. Kaikki vaatimukset ja vastavaatimukset, strategiat ja juonet ovat sen varassa, kenen käsi se on, sillä rajaus peittää sen omistajan. Me saatamme ”tietää”, kuka on kyseessä, mutta viime kädessä juuri mahdollisuuksien ja muuntelujen kihelmöivä spektaakkeli antaa draamalle sen maun. Petos ja uskottomuus ovat vain toisia nimiä sille mielihyvälle, jonka tuottaa fiktion kutominen ja sen tekeminen todeksi. Se, että kyseessä on kuva, rajattu ruutu, ja nainen sen sisällä, vahvistaa tämän fiktion kuuluvan yksinomaan elokuvaan.

– Thomas Elsaesser (Monthly Film Bulletin, August 1983) ST. Tekijätietoa päivitti AA 30.5.2000