Helsinki-päivä: Pekka ja pätkä puistotäteinä (1955)
Helsinkiin sijoittuvassa koko perheen komediassa Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) tuttu parivaljakko päätyy hakemaan töitä naisvaltaiselta päivähoitoalalta. Slapstick-huumoriin ja suomalaiseen rillumarei-perinteeseen nojaavat Pekka ja Pätkä -farssit nousivat kansan suosikeiksi 1950–60-luvuilla. Filmit ovat mainioita aikansa kuvauksia, ja niiden kaupunkikuvissa on nostalgiaa. Puistotäteinä-elokuvaa kuvattiin eri puolilla Helsinkiä, kuten Töölössä talvipuutarhassa, Kumpulan maauimalaissa, Eirassa Tähtitorninmäellä, Hakaniemessä Säästöpankinrannassa, Jätkäsaaressa ja Hietalahden torilla.
Näytökseen on vapaa pääsy, mutta liput tulee lunastaa Kino Reginan verkkokaupasta 26.5. alkaen tai Kino Reginan kassalta 2.6. alkaen. Enintään 4 lippua/asiakas.
—
Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luoma hahmo Pekka Puupää, joka tunnettiin kaverinsa Pätkän kanssa myös nimellä Pekka ja Pätkä, esiintyi sarjakuvassa vuodesta 1925 vuoteen 1975. Suomen Filmiteollisuus tarttui aiheeseen Reino Helismaan neuvosta, ja 1953 syntyi sarjan ensimmäinen elokuva Pekka ja Pätkä kesälaitumilla. SF:n johtaja Särkkä oli saanut oikeudet Ola Fogelbergin leskeltä ja sopimus oli muotoiltu niin, että se oikeutti sarjan jatkamiseen, vaikka palkkio tiettävästi maksettiin vain ensimmäisestä.
Armand Lohikoski ohjasi sarjan elokuvat lukuunottamatta viimeistä, sarjan kolmattatoista elokuvaa Pekka ja Pätkä neekereinä, joka jäi Aarne Tarkakselle. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla aiheesta sekä tv-sarjan että kaksi elokuvaa.
Pekka ja Pätkä puistotäteinä on lähtökohdiltaan surumielinen elokuva. Parivaljakko ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen ja isänsä kadottaneen Otto-pojan (Risto Jussila), joka keräilee roskia kadulta henkensä pitimekseen, sillä hänen isänsä on merillä, äiti kuollut ja hän itse karannut peukalokyydillä Turusta juopon holhoojatätinsä luota. Samaan aikaan perämies (Olavi Virta) haikailee koti-Suomeen, jossa oleskelee hänen poikansa. Ainekset pysyvälle kyynelvuolle ovat olemassa, mutta talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) kuitenkin katkoo turhimmat tunteilut kuululla nyrkinpuinnillaan, jonka voittokulku alkoi tästä elokuvasta.
Huumorin elementteinä on jälleen kerran ristiinpukeutuminen, drag-henkinen iloittelu, joka jää kuitenkin varsin laimeaksi. Olavi Virta laulaa hämmästyttävän vähän, vain vajaan minuutin Toivo Kärjen säveltämää ”Orvon osaa”. Häntä enemmän äänessä on ottopoika Risto Jussila. Tavallisesti varsin hyvätapaiset Pekka ja Pätkä eivät tupakoi, mutta tässä elokuvassa suupielissä röyhyää sikari.
Pekka ja Pätkä -elokuvien katsojamäärät vuosikymmenten varrella sekä teatterissa että televisiossa ovat huikeita. Niihin johdattelivat Ilta-Sanomissa esitetyn tapaiset arvostelut: ”Täysikasvuisten katseltavaa Pekka ja Pätkä puistotäteinä ei missään tapauksessa ole, mutta lapsia sen karkeasti veistetyt karikatyyrit, meluisa tilannekomiikka ja alkukantainen huumori varmaan riemastuttavat ainakin siinä määrin, etteivät he tunne itseään petetyksi eivätkä halua kierittää elokuvan tekijöitä tervassa ja höyhenissä, mihin joillakin isoisemmalla katsojalla saattaa ilmetä harras halu.” (Juha Nevalainen, IS 5.3.1955)
– Jari Sedergren 2.11.2008