NEITOPERHO (1997)

Mantilan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa psykologisessa trillerissä työtön nuori Eevi (Klemola) varastaa sisarensa Amin (Hurme) auton ja käy matkaan ilman päämäärää. Hänen aggressiivisuutensa kohteeksi joutuvat sekä sympaattinen liftarinuorukainen Jusu että tämän naisystävä Anja.

Inspiraationa ohjaajalla oli John Fowlesin romaani, josta William Wyler teki oman Neitoperho-elokuvansa 1965. Molemmat Neitoperhot nähdään Kino Reginan Kuukauden double bill-näytöksenä joulukuussa.

***

”Elokuvani päähenkilö on sen järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuva, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan. Jokainen meistä tunnistaa sen hetken, jolloin hampaat narskuen haluaisimme ajaa tahtomme läpi. Kuitenkaan emme tee sitä. Näin siksi, että me vielä osaamme asettua toisen ihmisen asemaan ja kunnioittaa hänen vapaata tahtoaan ihmisenä ja lajitoverina. Tämä taito elokuvani päähenkilöltä puuttuu. Siksi hän kiinnostaa minua. En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan – ehkä toivon, että en tapaisikaan. Haluaisin kuitenkin tutkia häntä – etäältä ja ilman vaaraa – tämän elokuvan muodossa.”

– Auli Mantila elokuvansa lähtökohdista vuodenvaihteessa 1995-96

Valkokankaiden tytöt eivät enää välttämättä kulje näteissä mekoissa suu sievästi supussa. Nuorten naisten silmät säihkyvät yhä intohimoja, mutta enää ei kyse ole vain tulenpalavasta rakkaudesta, vaan mukana on koko tunteiden kirjo vihaan ja raivoon asti. 1990-luvulla on nähty jo ilmiöksi asti elokuvia, joissa tytöt purkavat turhautumiaan väkivaltaisesti, jopa tappamalla. Esimerkiksi Peter Jacksonin Heavenly Creatures, Rafael Zielinskin Fun, Michael Winerbottomin Butterfly-kiss käyvät kaikki tyttöjen maailman pimeällä laidalla.

Samaa sarjaa jatkaa Neitoperho, 33-vuotiaan Auli Mantilan ensimmäinen pitkä elokuva. Mantila osoitti jo elokuvakoulun lyhyissä harjoitustöissään olevansa lahjakas, luova ja osaavakin ohjaaja. Sekä Jehu (1991), Nälkä (1992) että tunnin mittainen lopputyö Marja (1994) olivat persoonallisia, intensiivisiä ja näyttelijäohjaukseltaan erinomaisia. Kaikille noille elokuville oli ominaista, että ne kuvasivat jollain tavoin omalaatuista maailmaa ja voimakkaita erikoisia ihmisiä. Myös Neitoperhon maailma on epätavallinen ja tunnelmaltaan vahva, se on jäntevästi kerrottu, visuaalisesti tarkkaan ajateltu, samalla sekä piinaava että oudosti koskettava tarina mieleltään häiriintyneen nuoren naisen amokin juoksusta. Sen henkeen vaikuttavat olennaisesti kaikki ne kasteen kostuttamat tiet, märät lehdet ja ylipäätään syksyinen ilmapiiri, jota myötäilevät oivaltavasti tarinaan upotetut 60- ja 70-luvun iskelmät.

Neitoperho on muunnelma John Fowlesin samannimisestä romaanista sekä William Wylerin siitä ohjaamasta elokuvasta (1965), joissa mies kaappaa etäältä rakastamansa neitosen vangiksi kellariinsa. Mantilan elokuvassa ei enää ole kysymys miehen ja naisen välisestä sodankäynnistä, vaan enemmänkin ihmisten välisestä vallankäytöstä ja rakkauden vääristymästä yleensä. Vaikka Eevin taustasta tarjotaan vain vähäisiä vihjeitä, hänen käytöksensä tuntuu kaikessa arvaamattomuudessaan perustellulta. Se todistaa paitsi Mantilan psykologisesta vaistosta myös Leea Klemolan tavattomasta herkkyydestä ja ilmaisukyvystä, jossa on pelottavaaa mutta kiehtovaa hurjuutta, jossa selittämätön muuttuu todeksi.

– Eri lähteiden mukaan ST