KING KONG (2005)
Oma Kong-elokuva oli uusiseelantilaisen Peter Jacksonin unelma lapsesta asti. Kaihoisalla mielellä 1930-lukua hahmottava tribuutti on Tolkien-filmatisointeja henkilökohtaisempi työ, jossa ohjaaja Carl Denhamista (Jack Black) löytyy Jacksonin omia piirteitä. Lajinsa viimeistä tulkitsee CGI-käsitelty yksinäisyysekspertti Andy Serkis.
***
Peter Jackson oli valmistellut King Kongia ensimmäisen kerran jo 1990-luvulla Universalille, mutta esituotannon valmistelut kaatuivat ohjaajan The Frighteners (1996) –elokuvan taloudelliseen floppiin sekä studion epäröintiin lähteä kilpailemaan Godzillan (1998) ja Mighty Joe Youngin (1998) kanssa samoille markkinoille. Uuden mahdollisuuden intohimoprojektiinsa mies sai The Lord of the Rings (2001–2003) –trilogian jättimenestyksen vanavedessä.
Elokuvassa Ann Darrow (Naomi Watts) kuvataan modernina naisena yrittämässä tulla toimeen keskellä 1930-luvun lamaa. Darrow on kaikkea muuta kuin tyytyväinen näyttelijän töihinsä ja vastahakoisesti hyväksyy elokuvaohjaaja Carl Denhamin (Jack Black) tarjouksen lähteä kuvaamaan elokuvaa kaukaiselle saarelle. Fay Wrayn esittämään alkuperäishahmoon nähden Wattsin Darrow on itsevarma, mutta pettymyksien myötä jokseenkin kyynistynyt nainen. Blackin tulkintaan Denhamista haettiin tiedettävästi inspiraatiota nuoresta Orson Wellesistä. Jackson perusteli myös valintaansa sillä, että koki Blackin muistuttavan ulkoisesti häntä itseään sekä näyttelijän status koomikkona antoi skaalaa revitellä makaaberin hahmon tonaalisilla ulottuvuuksilla. Itse nimikkohahmo taas on 1930-luvun versioon verrattuna tunteiltaan ailahteleva, eristäytynyt ja lukuisista taisteluista arpeutunut veteraani. Ensimmäistä kertaa koskaan King Kong –elokuva pyytää katsojaa tarkkailemaan erityisesti apinan kasvoja. Motion capture –tekniikalla toteutettu apinan ilmehtiminen on alansa mestarin, Andy Serkisin työtä.
King Kong (2005) näkee erityistä vaivaa maailmansa luomiseen ajallisesti ja tilallisesti. 1930-luvun laman lieveilmiöt tehdään selväksi ensimmäisillä minuuteilla kuvaten ihmiset epätoivoisten tekojen äärellä toimeentulon vuoksi. Elokuvabisneksen kyynistä ja limaista puolta ei myöskään pyritä peittelemään vaan yksi Yhdysvaltojen harvoista aikansa laman taloudellisesti vakaista teollisuuksista kuvataan yhtä lailla häikäilemättömien bisnesihmisten, kuin myös unelmoivien taiteilijoiden pelikenttänä. Elokuvassa kahden keskeisen tapahtumapaikan, New Yorkin ja Pääkallosaaren, kartoittaminen on tehty myös kiinnostavasti. Jackson luo visuaalisia sekä temaattisia paralleeleja modernin sivistymiskeskittymän sekä ajassa pysähtyneen saaren välillä tehden ne kuitenkin hienovaraisemmin, kuin esimerkiksi John Guillermin 1970-luvun King Kongissa.
Ratkaisevin ero tunnelman puolesta alkuperäiseen Kongiin nähden on armottoman ja apokalyptisen kauhuelokuvan muuntuminen melankoliseksi rakkaustarinaksi. Jacksonin tavassa kuvata Kongin kokemaa lempeyttä Ann Darrow’ta kohtaan on havaittavissa omanlaistaan revisionistisuutta. Sen sijaan, että alkuperäiselokuvan tapaan Ann olisi läpi elokuvan kauhuissaan Kongista Jacksonin näkemyksessä molemmin puolista ymmärrystä löytyy jo melko varhain. 1930-luvun versioon verrattuna tarinaan väistämättä yhdistetty melodraama siis rakentuu uudella vuosituhannella eri tavalla. Väärin ymmärretyn ja yksinäisen eläinlajin kohtaaminen patriarkaalisen elokuvakoneiston rattaissa suorittavan näyttelijän välillä on rakennettu empaattisella otteella. Sanatonta ymmärrystä tuntuu löytyvän puolin ja toisin. Keskeisenä erona alkuperäiseen on mainittava myös hahmojen ensikohtaaminen, jossa jättiläisapina pyrkii aidosti tappamaan Darrow’n, mutta joka omalla neuvokkuudellaan onnistuu hurmaamaan saalistajansa.
Elokuva jakoi ilmestyessään mielipiteitä niin kriitikoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Markkinointikampanjan aikana Jackson pyrki sivistämään yleisöä alkuperäisen Kongin vaikutuksesta ja oletettavasti toivoi valtavan LOTR-fanikannan siirtyvän Kongin pariin. Yksi omaperäisimmistä Jacksonin markkinointitempuista oli filmata alkuperäisen Kongin myyttiseen asemaan kohonnut ”kadonnut” kohtaus jättiläishämähäkin onkalossa 1930-luvun tekniikalla ja tyylillä. Sitä että kuvattiinko kyseistä kohtausta koskaan Cooperin ja Schoedsackin toimesta kiistellään edelleen.
Peter Jacksonin King Kong on alkuperäänsä kunnioittava jättibudjetin kunnianhimoinen spektaakkelielokuva, josta näkee tekijänsä kädenjäljen. Se on myös fantasian piirissä tiukasti pysyvä satuelokuva, joka luo oman kiinnostavan lukunsa jättiläisapinan pitkään elokuvalliseen kaanoniin.
– Santeri Paju 8.3.2023. Lähteenä Cynthia Erbin kirja Tracking King Kong: A Hollywood Icon in World Culture (2nd edition, 2009).