VAUVAKINO: JUURAKON HULDA (1937)

Valentin Vaalan ohjaamassa hienovireisessä komediassa Juurakon Hulda on feminististä särmää. Vakavakatseisen Irma Seikkulan esittämä Hulda pyrkii sinnikkäällä työllä ja opinnoilla eteenpäin 1930-luvun Helsingissä. Elokuva pohjautuu Hella Wuolijoen Juhani Tervapää -salanimellä kirjoittamaan näytelmään. Wuolijoen näytelmä on filmatisoitu myös Hollywoodissa (The Farmer’s Daughter, 1947).

Torpan tyttö Hulda Juurakko (Irma Seikkula) pääsee tuomari Soratien (Tauno Palo) sisäköksi, mutta ryhtyy pian opiskelemaan kyllästyttyään työväestön huonoon kohteluun ja asemaan. Huldan sisukkuutta ihaillaan, mutta häntä myös kadehditaan.

Vauvakinonäytös on maksuton ja suunnattu vauvojen tai pikkulasten kanssa saapuville. Elokuvan äänet ovat hieman normaalia hiljaisemmalla ja salissa on himmeä valaistus.
Näytös järjestetään yhteistyössä Oodin ja Leikkipuisto Lorun kanssa.

***

Juurakon Hulda on elokuva luokkayhteiskunnasta, ennakkoluuloista ja parempaa kohti pyrkimisestä. Se oli aikanaan suunnattoman suosittu. On arvioitu, että katsojamäärä yltäisi lähelle miljoonaa, eli lukuihin, joista nykysuosikit voivat vain haaveilla. Elokuvan yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti kiinni omassa ajassaan, 1930-luvussa, mutta tarina itsessään kantaa yli vuosikymmenten.

Elokuva pohjautuu Hella Wuolijoen näytelmään, josta periytyy tekstin vahva sanoma ja sanailun nopea nokkeluus. Ohjaus on Valentin Vaalalle tyypillistä sujuvaa elokuvallisuutta, viimeisteltyä ja harkittua, huolella tehtyä ammattityötä. Nimiosassa Irma Seikkula tekee elokuvauransa upeimman roolin työväen tyttärenä, joka ei alistu asemaansa vaan vaatii itselleen sen saman, minkä etuoikeutetut saavat pyytämättäkin. Tauno Palo on nuori ja komea ja tekee hienon roolisuorituksen, vaikkakin hänen tuomari Soratiensä ei ole ihmisenä ehkä kaikkein arvostettavin – mutta toisaalta, jos tuomari kelpaa Huldalle, niin kelvatkoon meille muillekin.

Hulda on sanavalmis, älykäs ja omassa kansanluokassaan sivistynyt. Hän haluaa kurkottaa korkealle – niin pesemällä yläikkunoita keikkuen kaupungin yläpuolella, kuin viettämällä kaiken vapaa-aikansa opiskelemalla. Kimmokkeena tähän on Huldan oman tiedonjanon ohella neiti Kaavio, rikkaan kauppaneuvoksen tytär, jonka päätyö on tuomari Soratien jahtaaminen. Hän puhuu renessanssista ja Mona Lisasta, ja Hulda hämmentyy, kun ei ymmärrä sanaakaan neidin puheista. Hulda haluaa osata kaiken sen saman – mutta samalla esille tule keskeinen ero neiti Kaavion oppineisuudessa ja Huldan tiedonjanossa. Neiti pudottelee tärkeitä sanoja, mutta niissä ei ole sisältöä. Hän keimailee vertaamalla itseään Mona Lisaan, kun taas Hulda haluaa parantaa kaltaistensa asemaa ja lukee yökaudet tavoitteen saavuttaakseen. Neiti Kaavio kehuskelee valloituksillaan miesmaailmassa, kun taas Hulda tuomitaan huonoksi naiseksi, vaikka hän on aina pitänyt miehet käsivarren mitan päässä.

Hulda suorittaa Työväenopistossa keskikoulun ja lukion ja jatkaa Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, josta hän valmistuu yhteiskuntatieteiden kandidaattina, eli sai tutkinnon, joka vastaa nykyisiä maistereita. Elokuva rinnastaa Huldan koulutyönä tehdyt esitelmöinnit tuomarin eduskuntatyössä pitämiin puheisiin: yhteiskunnallisen nousun myötä Hulda on puhujana samanlainen kuin tuomari, vaikka hän vielä puhuukin koulunsa suojissa, ei yhteiskunnan oikeilla näyttämöillä, joissa tuomari työtään tekee.

Huldan henkinen kasvu yllättää tuomarin ja saa hänet kiinnostumaan – Hulda on kasvamassa hänen vertaisekseen sivistykseltään, mutta silti hän on palvelijattarensa. Hän ei tiedä Huldasta kuin ne muutamat korvapuustit, jotka Hulda on jakanut humalaisille herroille eteisessä, kun taas Hulda tietää tuomarin salaisuudet. Edistyspuoluetta edustava tuomari ei edes tiedä sitä, että Hulda tekee poliittista nousua sosialidemokraateissa.

Muutoksen myötä Hulda kiinnostaa tuomaria naisena: enää hän ei ole hikinen piika, nyt hän on viettelemisen arvoinen. Kuitenkin kaikesta huolimatta Huldaa tarvitse kunnioittaa – avioituminen olisi tuomarin mielestä aivan liian kallis hinta. Kaksinaismoraali on esillä koko elokuvan ajan: Esplanadin penkiltä löydetty poikamiehen sisäkkö on ilmiselvästi huono nainen, mutta tuomarin arvostus ei koe kolauksia, vaikka hänellä huhutaan pitävän piikaa jalkavaimonaan vuodesta toiseen. Vaikka Huldasta puhutaan tuomiten, katsojalle tilanteen viattomuus on koko ajan selvä.

Oppineisuus saa aikaan myös ulkoisen muodonmuutoksen. Elokuvan alussa hän näyttää juuri siltä, miltä torpan tyttö näyttääkin: paksu sarkatakki ja vaatimaton hattu paljastavat eron Helsingin yläluokkaan ja heidän elämäänsä. Oppiarvojen myötä Hulda pukeutuu paremmin, mutta edelleen vaatimattomasti. Myös hänen tapansa liikkua ja olla olemassa muuttuu – hän ei ole enää niin kulmikas, niin työväenluokkainen, hän muuttuu eleiltään sirommaksi, hienostuneemmaksi. Hulda on täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, joka ei hienostele hepeneillä, vaan keskittyy tärkeämpiin asioihin.

Vasta yhteenotto tuomarin kanssa saa Huldan muuttumaan ulkoisesti ”hienoksi naiseksi”. Upeassa iltapuvussa hänen olemuksensa rinnastuu neiti Kaavioon, jolle paljas selkä on olennainen osa viehätysvoimaa ja flirttailua. Ja edelleen keskustelu Huldan moraalista jatkuu: onko hän tuomarin rakastajatar, onko hän huonomainen – ja kuten Hulda huomauttaa, tarkoittaako tämä sitä, että tuomari pitää rakastajattarinaan huonomaineisia naisia? Tuomari yrittää ilkeillä huomauttamalla Huldan haikailevan rouvan titteliä, mutta Hulda kuittaa tavoitteensa olevan kansanedustajan arvo. Se onkin Huldalle kaikkein tärkeintä – ilman tuomariakin hän pärjäisi. Saavutettu oppiarvo takaa hänelle oman kodin ja aseman, nousun itsenäisten ihmisten joukkoon tavoittelemaan sitä kaikkein tärkeintä. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tuomari on ja pysyy hänen elämässään, eli kerrankin suomalaisessa vanhassa elokuvassa nainen ei luovu omasta urastaan miehen vuoksi.

– Outi Hupaniittu