DOUBLE BILL: NEITOPERHO – THE COLLECTOR + NEITOPERHO (1965 / 1997 )
The Collector / Neitoperho 
William Wylerin hitchcockmainen trilleri kertoo sosiaalisesti rajoittuneesta nuoresta miehestä, joka harrastaa perhosten keräilyä. Saatuaan suuren summan rahaa hän ostaa itselleen kartanon, jonka yksinäisten seinien sisällä hän alkaa haaveilla tyttöystävästä. Hyytävänä suunnitelmana on pyydystää tyttöystävä perhosen tavoin. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta, joista yksi meni ansaitusti intensiivisen läpimurtoroolin tehneelle Samantha Eggarsille.
1990-luvun parhaan kotimaisen trillerin nimi viittaa Wylerin elokuvaan, mutta samankaltaisuuksia on
myös sisällöissä. Auli Mantilan elokuvassa Eevi elää tyhjäkäynnillä ja päättää lähteä pakoon epätyydyttävää elämäänsä. Tien päällä hän ottaa mukaan liftarin, joka tulee katumaan Eevin kohtaamista. Mantila kääntää päälaelleen valta-asetelmat ja perinteisen elokuvan odotukset raikkaalla ja jännittävällä tavalla.
***
Huhun (The Children’s Hour) fiaskosta William Wylerin maine ei juuri kärsinyt. Hollywoodin mahtimiehet ja ”the local peasants” – hänen lempinimensä Los Angelesin elokuvakriitikoista – pitivät häntä alan vanhempana valtiomiehenä. Hän oli arvovaltansa ja vaurautensa huipulla. Kuudenkympin kynnyksellä hän oli riuska mies, joka harrasti lainelautailua, korttipeliä ja matkailua. ”Hän oli laiskuri”, sanoo Billy Wilder. ”Kun hän ryhtyi projektiin, se oli hänen koko elämänsä. Hän teki töitä yöt ja päivät. Mutta väliaikoina? Hän otti rennosti.” Wyler harkitsi The Sound of Musicin ohjaamista. Alkamispäivä lähestyi uhkaavasti. ”Silloin tuli pelastus. Kaksi nuorta miestä ilmestyi ovellemme ja antoi Willylle kirjan” (Talli Wyler).
Judd Kinberg ja John Kohn olivat tv-käsikirjoittajia, jotka olivat muuttaneet New Yorkista Lontooseen. He olivat ostaneet John Fowlesin esikoisromaanin Neitoperho filmausoikeudet ennen sen julkistamista. He tarjosivat projektia Columbian Mike Frankovichille ja näyttivät vedoksia Terence Stampille, jonka halusivat pääosaan. Ohjaajaksi he halusivat Wylerin. Siinä vaiheessa oli valmiina Stanley Mannin ensimmäinen käsikirjoitusversio. Wyler ei vilkaissutkaan sitä ennen kuin oli lukenut romaanin. ”En malttanut laskea sitä käsistäni”, Wyler sanoi. ”Ja minun on hyvin helppo laskea kirja käsistäni”. Sopimus syntyi, ja Wyler vapautui The Sound of Musicista.
Fowlesin romaanista oli tullut bestseller. Se kertoo Freddie Cleggistä, vaatimattomasta pankkivirkailijasta, joka harrastaa perhosten keräilyä. Voitettuaan lotossa hän ostaa syrjäisen Tudor-kartanon. Hänen aikeenaan on säilyttää sen holvimaisessa kellarissa uusinta hankintaansa – eikä kyseessä ole mikään perhonen. Keräilyharvinaisuus on kaunis, neitseellinen, yläluokkainen taideopiskelija, jonka hän on kidnapannut kadulta.
Stamp ei halunnut roolia. Freddie kuvotti häntä. Häntä myös ujostutti, vaikka hän oli elokuvadebyytillään Billy Buddissa noussut Oscar-ehdokkaaksi. Tuntemattomasta 23-vuotiaasta Botticelli-kasvoisesta teatterinäyttelijästä oli tullut myös mediasensaatio, joskaan ei niinkään näyttelijänkyvyillään kuin valloituksillaan Lontoon kauniimpien naisten parissa. Naispääosan esittäjä oli tarkoitus valita koekuvauksilla, ja Stamp halusi osallistua niihin. Hän osti itselleen halvan bangkokilaispuvun ja jykevät Oxford-kengät. Hän koekuvautti itsensä Sarah Milesin ja Samantha Eggarin kanssa. Wyler oli innoissaan koeotoksista, mutta ennen kaikkea Terence Stampin ansiosta. Stamp sanoi, ettei häntä huvittanut tehdä otosta 40–50 kertaa. ”You give me what I want in one, and we’ll get along just fine”, vastasi Wyler. Kokematon Eggar sai Mirandan osan Frankovichin pyynnöstä. Stamp kohteli häntä inhottavasti harjoituksissa, Eggarin työ kärsi, ja hän sai potkut. Wyler palkkasi Kathleen Freemanin Eggarin valmentajaksi, ja työ jatkui. Stamp oli kohdellut Eggaria ilkeästi Wylerin pyynnöstä, mahdollisimman vahvan osasuorituksen saamiseksi. Eggar nimitettiinkin sittemmin Oscar-ehdokkaaksi.
Neitoperho oli suunniteltu mustavalkoiseksi, mutta Robert Surtees otti myös väritestit, ja Eggar näytti niin paljon paremmalta, että elokuva filmattiin väreissä. Wyler päätti toteuttaa Neitoperhon psykodraamana ja kuvasi kohtaukset tapahtumajärjestyksessä. Tämä auttaisi Eggaria sopeutumaan rooliinsa. Stamp ihmetteli Wylerin hienovaraista otetta: ”Hän luotti vaistoonsa, mihin harvoilla ohjaajilla on rohkeutta”. Kun kuvasimme Freddien vainoharhaisen takauman, hän kuiskasi minulle vain: ”postimerkkien maku”. Juuri sellaisen ohjeen näyttelijä tarvitsee. Se auttoi minua saavuttamaan juuri oikean vireen. Wyler mielistyi Stampiin siinä määrin, että hän alkoi kutsua huomattavia ohjaajia katsomaan häntä. Stampin visio henkilöhahmosta oli, että hän on impotentti ja että se on hänen suurin salaisuutensa. Stampin ehdotuksesta Wyler kuvasi jopa loppuotoksen, jossa Freddie näköjään yhtyy kuolleeseen Mirandaan; sitä ei käytetty. Leikkausvaiheessa elokuvasta poistettiin kokonainen rooli, Mirandan miesystävä, jota tulkitsi eturivin brittitähti Kenneth More.
Fowles piti elokuvasta mutta koki musiikin liian päällekäyvänä, ja Wyler vähensi sitä. Lanseeraus lykättiin Cannesin elokuvajuhlille 1965: Stamp ja Eggar saivat parhaiden näyttelijöiden palmut; ensi kertaa molemmat myönnettiin samalle elokuvalle. Kritiikit olivat kiittäviä. Jopa Andrew Sarris, amerikkalaisen auteur-kritiikin johtaja ja tunnettu antiwyleristi, sanoi sitä ”eroottisimmaksi elokuvaksi joka on päässyt läpi Production Coden mankelista”. Stamp pitää Felliniä ja Wyleriä parhaina ohjaajinaan. Hän kertoi Wylerille ohjausaikeistaan. ”80% käsikirjoitusta ja 20% hyvää näyttelemistä” oli Wylerin resepti hyvän elokuvan tekemiseksi.
– Jan Hermanin (A Talent for Trouble. The Life of Hollywood’s Most Acclaimed Director, William Wyler, 1995) AA 20.2.2003
”Elokuvani päähenkilö on sen järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuva, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan. Jokainen meistä tunnistaa sen hetken, jolloin hampaat narskuen haluaisimme ajaa tahtomme läpi. Kuitenkaan emme tee sitä. Näin siksi, että me vielä osaamme asettua toisen ihmisen asemaan ja kunnioittaa hänen vapaata tahtoaan ihmisenä ja lajitoverina. Tämä taito elokuvani päähenkilöltä puuttuu. Siksi hän kiinnostaa minua. En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan – ehkä toivon, että en tapaisikaan. Haluaisin kuitenkin tutkia häntä – etäältä ja ilman vaaraa – tämän elokuvan muodossa.”
– Auli Mantila elokuvansa lähtökohdista vuodenvaihteessa 1995-96
Valkokankaiden tytöt eivät enää välttämättä kulje näteissä mekoissa suu sievästi supussa. Nuorten naisten silmät säihkyvät yhä intohimoja, mutta enää ei kyse ole vain tulenpalavasta rakkaudesta, vaan mukana on koko tunteiden kirjo vihaan ja raivoon asti. 1990-luvulla on nähty jo ilmiöksi asti elokuvia, joissa tytöt purkavat turhautumiaan väkivaltaisesti, jopa tappamalla. Esimerkiksi Peter Jacksonin Heavenly Creatures, Rafael Zielinskin Fun, Michael Winerbottomin Butterfly-kiss käyvät kaikki tyttöjen maailman pimeällä laidalla.
Samaa sarjaa jatkaa Neitoperho, 33-vuotiaan Auli Mantilan ensimmäinen pitkä elokuva. Mantila osoitti jo elokuvakoulun lyhyissä harjoitustöissään olevansa lahjakas, luova ja osaavakin ohjaaja. Sekä Jehu (1991), Nälkä (1992) että tunnin mittainen lopputyö Marja (1994) olivat persoonallisia, intensiivisiä ja näyttelijäohjaukseltaan erinomaisia. Kaikille noille elokuville oli ominaista, että ne kuvasivat jollain tavoin omalaatuista maailmaa ja voimakkaita erikoisia ihmisiä. Myös Neitoperhon maailma on epätavallinen ja tunnelmaltaan vahva, se on jäntevästi kerrottu, visuaalisesti tarkkaan ajateltu, samalla sekä piinaava että oudosti koskettava tarina mieleltään häiriintyneen nuoren naisen amokin juoksusta. Sen henkeen vaikuttavat olennaisesti kaikki ne kasteen kostuttamat tiet, märät lehdet ja ylipäätään syksyinen ilmapiiri, jota myötäilevät oivaltavasti tarinaan upotetut 60- ja 70-luvun iskelmät.
Neitoperho on muunnelma John Fowlesin samannimisestä romaanista sekä William Wylerin siitä ohjaamasta elokuvasta (1965), joissa mies kaappaa etäältä rakastamansa neitosen vangiksi kellariinsa. Mantilan elokuvassa ei enää ole kysymys miehen ja naisen välisestä sodankäynnistä, vaan enemmänkin ihmisten välisestä vallankäytöstä ja rakkauden vääristymästä yleensä. Vaikka Eevin taustasta tarjotaan vain vähäisiä vihjeitä, hänen käytöksensä tuntuu kaikessa arvaamattomuudessaan perustellulta. Se todistaa paitsi Mantilan psykologisesta vaistosta myös Leea Klemolan tavattomasta herkkyydestä ja ilmaisukyvystä, jossa on pelottavaaa mutta kiehtovaa hurjuutta, jossa selittämätön muuttuu todeksi.
– Eri lähteiden mukaan ST