RANSKALAISEEN TAPAAN (1963)

60-luvun töiden vakiokaavaksi asettui Pariisiin muuttaneen puhtoisen amerikkalaistytön asteittainen vajoaminen syntien yöhön. Näistä viritelmistä onnistunein syntyi aliarvostetun Robert Parrishin hellässä huomassa, jossa Sebergin hermostuneemmat maneerit ja töksähtelevyys väistyivät sensitiivisen, tasapainoisen tulkinnan tieltä.

***

Robert Parrish oli näyttelijä josta tuli elokuvaohjaaja. Periaatteessa sen pitäisi olla valtava etu elokuvassa, jossa näyttelijöiden keskinäinen dynamiikka on niinkin keskiössä kuin elokuvassa In the French Style. Mutta Parrishin ajatukset ovat liihotelleet muualla. Vaikka elokuvan tarina noudattaa ranskalaisen uuden aallon kulkuja, Parrish ei ole malttanut jättää kaupunkia kuvaamatta juuri keskeisten nähtävyyksiensä kautta, minkä lisäksi rakkaustarinoiden luonne kasvaa – sen sijaan että se olisi eksistentiaalisen tai uuden aallon tyylille notkea – yhtä mahtipontiseksi kuin Eiffelin torni omassa symboliikassaan. Toisaalta juuri tämän havannointi antaa oman säväyksensä elokuvan seuraamiseen.

Tarinassa amerikkalainen taideopiskelija ja -maalari Christina James (Jean Seberg) viettää opiskeluvuotta Pariisissa, kun hän kohtaa toisen nuoren opiskelijan, Guyn (Philippe Forquet), ja rakastuu. Guy ei ole tavanomainen tapaus, vaan hieman ärsy argumentoimaan tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Hänellä on esimerkiksi vankat toisinajattelijan mielipiteet Ranskasta ja ranskalaisuudesta, mutta sitäkin varmemmin amerikkalaisuudesta. Hän varoittaa Christinaa tulemasta samanlaiseksi kuin muut amerikkalaistytöt Pariisissa, joiden tärkeimpänä ominaisuutena pidetään seksuaalisuutta ja jotka menettävät takuuvarmasti viattomuutensa. Parisuhde katkeaa ja Christina on hakoteillä kunnes tapaa brittijournalistin Walter Beddoesin (Stanley Baker), joka ei kuitenkaan onnistu sytyttämään Christinaa samalla lailla kuin Guy, joka oli paljastunut itse asiassa teini-ikäiseksi. Myös Christinan isä saapuu Pariisiin lähinnä varoittelemaan tytärtään. Journalisti matkustelee koko ajan muualla ja Christina jatkaa hakemistaan ja retkahtaa lopulta amerikkalaiseen lääkäriin.

Jean Seberg oli tullut kuuluisaksi jo ensimmäisistä filmeistään (Tervetuloa ikävä, 1958, Hiiri joka murisi 1959 ja Viimeiseen hengenvetoon, 1960), eikä hänen voi sanoa pettäneen tälläkään kertaa. Hänen hahmonsa ihailijalle elokuva antaa – oman aikansa elokuville tyypillisellä tavalla – paljon tarkkailtavaa. Henkilökohtaisen elämän myllerrykset eivät valkokankaalta kuitenkaan erotu.

– Jari Sedergren 2019