1700-luvun armenialaisesta runoilijasta Sajat-Novasta kertova lyyrinen mestariteos ammentaa maalaustaiteesta ja tableau vivant -perinteestä olematta kuitenkaan vanhanaikainen. Paradžanov onnistui kertomaan runoilijan elämästä symbolisesti ja luomalla täysin uuden visuaalisen tyylin, jonka vaikutus on näkynyt jopa Lady Gagan musiikkivideoissa.

***

Saatuaan valmiiksi Menneitten sukupolvien varjot Sergei Paradzhanov joutui viideksi vuodeksi mustalle listalle Dovzhenkon studioilla Kievissä. Vuonna 1969 hän sai työtarjouksen Armenfilmin studioilta Jerevanista, missä hän valmisti Nran guynen, elokuvan Armenian kansallisrunoilijasta. Tuo tyylitelty teos ei eri pyri historialliseen tarkkuuteen. Se on spirituaalinen elämäkerta vieläkin sisäistyneemmällä tavalla kuin sille ilmeisesti vaikutteita antanut Andrei Rublev. Päähenkilö Aratiun Sajadian (1712-1795) tunnetaan nimellä Sajat Nova – ”Laulun kuningas”.

Ohjaajan ote on tässä teoksessa entistäänkin jäntevöitynyt. Tosin on mahdotonta sanoa, missä määrin teoksen ladattuun elliptisyyteen vaikuttaa Sergei Jutkevitshin uudelleenleikkaus.

Teos kertoo unenomaisella voimalla runoilijan kauneusaistin syntymästä ja kehityksestä. Aineisto on konkreettista: vanha kirjansidonta, mattojen valmistus ja värjäys, alastoman ihmisruumiin houkutus, viinin valmistus, teurastus, kansanjuhlat, orgiat. Rakastavalla silmällä Paradzhanov ottaa esiin menneisyyden aarteita: värjäysastioita, kaiverruksia, maalauksia.

Hän luo oman tyylitellyn kertomatapansa. Se on koreografinen, ikonien emblemaattisia asentoja tanssinomaisesti muokkaava. Paradzhanovin tyyliä luonnehtivat maskit, pantomiimit, litistetty perspektiivi, pelkistetyt näköviivat ja äänen radikaali irrottaminen kuvasta.

Runoilijan ja muusan suhteeseen liittyy teoksen sisäinen, salamyhkäinen kehitystarina. Sofiko Tshiaureli esittää viittä runoilijan elämään liittyvää hahmoa; Sajat Novaa itseään esittää kolme eri näyttelijää. Kysymys on toisen todellisuuden etsinnästä: tunkeutumisesta fantasian, mysteerin ja halun maailmaan. Halki iloisten hovien ja luostarien käy runoilijan etsintä, kunnes vastassa on vain tyhjyys ja kuolema. Askeettisen runoilijan ja sensuaalisen muusan suhde on sama kuin Menneitten sukupolvien varjoissa. Nran guynessa siihen liittyy voimakas biseksuaalinen vire.

Musikaalin mestariteosten tavoin Nran guyne on kuvan juhlaa. Vain turhaa kehyskertomusta ei ole. Väri, liike ja muodot kasvavat täydelliseksi synteesiksi. Tämä on absoluuttista elokuvaa.

Aina ensimmäisistä kuvistaan lähtien (rypäleiden murskaaminen, kuivalla maalla sätkivät kalat, kastuneiden kirjojen kuivaaminen) teos kohoaa loitsunomaiseen voimaan, joka ei hetkeksikään herpaannu. Nran guyne on maailman kauneimpia elokuvia.

Teos on kirotuista elokuvista kuuluisimpia. Alkuperäistä versiota ei esitetty. Sergei Jutkevitsh leikkasi vuonna 1972 siitä venäläisen version, joka ei ole tekijän autorisoima. Tuo versio tuli kansainväliseen levitykseen vuonna 1982. Tekijä itse oli 15 vuoden ajan vaikeuksissa, pitkään vankilassakin, syinä eri lähteiden mukaan homoseksuaalisuus, valuuttakaupat ja toisinajattelevien tukeminen.

– Antti Alanen 1987