HURJAPÄÄT (1953)

The Wild One/Förvildad
Ohjaaja
László Benedek
Henkilöt
Marlon Brando, Mary Murphy, Robert Keith, Lee Marvin
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
75 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Elokuvahistorian tiettävästi ensimmäinen biker-kulttuurin kuvaus teki Brandosta 1950-luvun kulttuuri-ilmiön ja muoti-ikonin. Moottoripyöräjengin pomo Johnny (Brando) aiheuttaa pärinäpoikineen pahennusta pikkukaupungissa, jonne saapuu myös kilpailevan jengin pomo ja Johnnyn vihollinen Chino (Lee Marvin) kätyreineen. Elokuvatarkastamo oli huolissaan elokuvan turmelevasta vaikutuksesta nuoriin ja asetti sen kieltoon vuosikymmeneksi.

***

”Elokuva ei kuvaa vain pyöräilijöitä, se kuvaa kaupunkilaisia, kauppiaita ja poliiseja, jotka käyttäytyvät huonosti, ja se kuvaa valkoisen takaisku-mielenlaadun (white backlash mentality) vaaroja.” – László Benedek

”What are you rebelling against, Johnny?”

“What have you got?”

– Elokuvasta Hurjapäät

Hurjapäät perustuu Frank Rooneyn suppean novellin kautta tositapahtumiin vuodelta 1947: heinäkuun neljännen eli kansallispäivän viikonlopulla kalifornialainen pikkukaupunki Hollister oli Anglenos-nimisen moottoripyöräjengin, Helvetin Enkelien edeltäjien, terrorin vallassa. Poliisi pidätti monia jengiläisiä juopumuksesta ynnä muusta mutta ei kyennyt palauttamaan järjestystä. Life-lehden (21.7.1947) raportin mukaan pärinäpoikien ainut selitys hulinointiin kuului: ”We like to show off. It’s just a lot of fun.” ”Me halutaan esiintyä. Se on pelkkää hupia.”

Hurjapäitä pidettiin kauan vaarallisena, yllyttävänä elokuvana. Suomessa se pysyi sensuurin taskussa 13 vuotta, Englannissa 15 vuotta. Nyttemmin motskari- ym. jengielokuvien yleistyttyä ja yhä väkivaltaistuttua, se saattaa monesta vaikuttaa yllättävänkin vaisulta. Muutamat Roger Cormanin tuotteet, Walter Hillin nyt vuorostaan meillä ja muualla vaarallisena kielletty The Warriors (1979) sekä Philip Kaufmanin Vaeltajat (The Wanderers, 1979) ovat edenneet jengiväkivallan katsastuksissaan hälyttäviin mittakaavoihin.

Unkarilaissyntyinen (s. 1907) László Benedek debytoi Hollywood-ohjaajana 1948. Hänen alkuaankin epätasaisen, viime vuosikymmeninä alamäkeä lasketelleen uransa kiintoisia saavutuksia Hurjapäiden ohella ovat Hiipivä kuolema (Port of New York, 1949), puolidokumentaarinen jännäri huumesalakuljetuksesta, Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1951), Stanley Kramerin tuottama Arthur Miller -draaman filmatisointi, sekä länsisaksalainen Kinder, Mütter und ein General (1955), pasifistinen kuvaus kolmannen valtakunnan luhistumisen päiviltä.

Hurjapäät on Benedekin merkittävin ohjaus, mutta ilmeisesti Paxton, Kramer ja Brando ovat yhtä lailla sen tekijöitä (auteurs) – kaikki he perehtyivät oikeiden nahkatakkien elämäntyyliin ja kielenkäyttöön.

Mustien Kapinallisten moottoripyöräkerho ajaa Johnnyn eli John Strablerin johdolla rauhalliseen nimettömään keskilännen pikkukaupunkiin. Väkivalta alkaa hitaasti kasvaa epämääräisestä uhasta huolettomaksi, tarkoituksettomaksi hävitykseksi, kunnes kaupunkilaiset ottavat lain omiin käsiinsä kohtalokkain seurauksin; lopussa Wrightsvillesta paikalle hälytetty maakunnan seriffi normalisoi tilanteen.

Viileän rauhallisessa alkupuoliskossa nuorukaisjengin käyttäytymisen päämäärätön tyhjyys ja ikävystymisestä kasvava väkivalta jäsennetään vakuuttavasti. Fasismin siemenet näyttävät itävän. Loppupuolella, väkivallan purkautuessa, elokuva menettää otettaan kuin aihepiirinsä pelottamana: väärinymmärretyn, kovia kokeneen Johnnyn ja tarjoilijatarneito Kathien hapuileva suhde sovinnaistuu etualalle.

Amerikkalaisen elokuvamytologian huomattavaksi osaksi Hurjapäät on tullut Marlon Brandon – miksipä ei myös Lee Marvinin – ruumiillistaman nahkatakkien johtajan takia. Jengiläisten suuntaa vailla oleva, tyypillisesti 1950-lukulainen kapinallisuus, heidän edustamansa primitiivinen maskuliininen uhka aran sovinnaiselle, kaupalliselle pikkukaupunkilaiselle mielenlaadulle on elokuvan jännittävänä aiheena, jota ei riittävästi kehitellä.

Benedekin ekspressionistiset korostukset huolellisine varjokompositioineen ja hieman hymyilyttävine jazz-kiihdytyksineen jaksossa, jossa kaupunkilaiset kuin lynkkauspoppoo jahtaavat melko viatonta Johnnya, järsivät luotettavuutta ja tosiperäisyyttä luonne- ja ympäristökuvaukselta. Teemaksi vaihtuu ”väkivalta synnyttää väkivaltaa”, mutta tämä sinänsä antoisa juonne jää sekin keskeneräiseksi.

Stanley Kramer on kertonut elokuvan loppuratkaisujen ongelmista: ”Jouduimme hankaluuksiin sensorien kanssa, jotka sanoivat elokuvaa antiamerikkalaiseksi, kommunistiseksi! Alkuperäisversiossa sanoimme totuuden tapahtumasta – ettei mitään syytteitä nostettu poikia vastaan, koskapa he toivat niin paljon bisnistä kaupungille! Mutta sensorit sanoivat ettei semmoinen sopinut. He pakottivat meidät leikkaamaan sen pois, ja jonkinlainen uudelleenjärjestely oli tarpeen.” (Donald Spoto: ”Stanley Kramer: Film Maker”, New York 1978)

Frank Rooneyn novellissa tilannetta tutkittiin abstraktisemmin, hotellinomistaja Joel Bleekerin, entisen everstiluutnantin tajunnasta käsin. Moottorijengin sotilaallista kuria korostettiin, uhriksi joutuu Bleekerin oma tytär, ja väkivallan tarttumisen aihe nousi päällimmäiseksi langaksi.

– Matti Salo (1981)