Monumentaalinen elokuvamuotokuva neuvostoelokuvan legendasta Aleksandr Medvedkinistä. Marker käyttää kirjeen ja arkiston muotoa kertoakseen ystävyydestä, poliittisesta utopiasta ja elokuvan voimasta unelmoida. Le Tombeau d’Alexandre on paitsi henkilökuva myös elegia kadonneelle 1900-luvulle.

Kansainvälisesti arvostetun elokuvan on tuottanut suomalainen Epidem-tuotantoyhtiö.

***

Chris Marker tutkii neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Aleksandr Medvedkinin elämää kuuden ”kirjeen” kautta. Kukin niistä sisältää näyteltyä elokuvaa, dokumenttia, haastatteluja ja aikalaisrinnastuksia.

Osa I: Varjojen valtakunta. Ensimmäinen kirje palaa Medvedkinin elämässä vuoteen 1921. Hänen talonpoikaistaustaansa valotetaan elokuvalla Onni. Kansalaissodassa Medvedkin palveli Isaak Babelin tavoin kenraali Budjonnyin punaisessa ratsuväessä. Toisessa kirjeessä seurataan miten Medvedkin siirtyy puna-armeijan propagandanäytelmistä sotilaselokuviin. Hänen elokuvakokeitaan verrataan Meyerholdiin ja agitjunien alkuvaiheita Vertoviin. Kolmas kirje tutkii Medvedkinin hanketta ”tuoda elokuvastudio kansalle” 1930-luvun elokuvajunissa. Kymmenien junaelokuvien luultiin kadonneen, mutta moskovalainen elokuvatutkija Nikolai Izvolov on hiljattain löytänyt niistä yhdeksän. Näytteet paljastavat yhteydet Onneen.

Osa II: Valtakunnan varjot. Neljännessä kirjeessä Stalinin varjo lankeaa neuvostoelokuvan ylle. 1930-luvun avainelokuvia ovat Markerin mielestä otokset näytösoikeudenkäynneistä, joilla on omat käsikirjoituksensa ja näyttelijänsä – jopa tähtensä (Vyshinski). Viides kirje käynnistyy Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta ja sotaotoksista. Marker leikkaa Medvedkinin kuolemaan 1989 ja miettii miten lopettaa elokuvansa. Hän päätyy otoksiin vuoden 1991 epäonnistuneesta vallankaappauksesta ja vuoden 1992 ruokajonoista. Viimeinen kirje jatkaa Medvedkinin etsintää näyttämällä hänen ohjaamiaan väriotoksia vuoden 1939 vappuparaatista ja ohittaa lyhyesti hänen myöhäistuotantonsa. Marker palauttaa mieleen Onnen innostuneen vastaanoton lännessä. Lopuksi kuvaaja Jakov Toltshan myöntää, että hän uskoo nyt vain musiikkiin.

Viimeinen bolshevikki alkaa George Steinerin väitteellä, että meitä ei lumoa niinkään menneisyys sinänsä kuin menneisyyden kuvat. Aleksandr Medvedkin oli tuollaisten kuvien tuottelias valmistaja, ja suuri osa Chris Markerin elokuvasta tutkii neuvostovaltion suhdetta kuviinsa olivatpa kyseessä vuoden 1920 suunnaton Talvipalatsin valtauksen rekonstruktio tai Eisensteinin historiantulkinnat – tai koko järjestelmän ja sen visuaalisten merkkien purkaminen vuonna 1991. Medvedkinin kinojunan panos valtakunnan kuvamaailmaan osoittautuu Nikolai Izvolovin löytämissä näytteissä monimieliseksi. Medvedkin (1900-1989) oli suunnilleen Neuvostoliiton aikalainen, ja Marker tutkii ihmistä ja valtiota toistensa kaksoisolentoina. Painopiste on kiehtovissa 1920- ja 1930-luvuissa, vaikka suurin osa ohjaajan tuotannosta valmistui Stalinin jälkeisinä vuosina.

– Julian Graffyn mukaan (Sight and Sound, September 1993) AA 22.11.2000