PIPICACADODO (1979)
Chiedo asilo 
Tutkielma kasvatuksen roolista konformistisessa yhteiskunnassa. Nuori Roberto Benigni näyttelee luovaa ja epäsovinnaista lastentarhanopettajaa, joka ottaa asiakseen avata kommunikaatiokyvyttömän pikkupojan patoluukut. ”Täynnä leppoisaa spontaanisuutta, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä hauskaa että tarkkanäköistä.” (John Pym)
***
Pipicacadodon päähenkilö Roberto on päältä katsoen iloinen ja eläväinen kaveri, mutta pinnan alla hän on pikemminkin mies, joka ei ole koskaan osannut kasvaa kiinni elämään. Kuolema virnistää hänen elämänmyönteisyytensä takaa: Marco Ferreri on iskenyt jälleen.
Roberto ottaa vastaan työn päiväkodista, joka sijaitsee Bolognan monumentaalisten betonilähiöiden keskellä. Hän heittäytyy työhön lasten kanssa täydellä sydämellä, etsien ennen kaikkea kontaktia sukulaissieluunsa Gianluigiin, pieneen poikaan, joka kieltäytyy syömästä. Hän tekee näyttävää pesäeroa pedagogisiin päähänpinttymiin, ja eräällä tasolla Pipicacadodo onkin sarja kriittisiä sketsejä lastenkasvatusmetodien vanhanaikaisuudesta. Roberto päästää lapset irti petrokemiallisessa tehtaassa: ”Jollei se ole vaarallista työläisille, niin miten se voisi olla vaarallista heidän lapsilleen.” Hän järjestää meluisat pihajuhlat ja vanhempainkokouksen, ja laskee aasin vapaaksi lasten keskuuteen.
Mutta Ferreri ei olisi Ferreri ellei elokuvan pointti olisi tätä syvemmällä. Roberto tapaa tytön, makaa tämän ja pian tyttö odottaa hänen lastaan. Käy ilmeiseksi, että päiväkotilapset ovat Robertolle ennen kaikkea kilpi, jonka avulla keskenkasvuinen mies suojautuu elämää vastaan. Elokuvan alkuperäisnimi Chiedo asilo, ”pyydän turvapaikkaa”, on paljonpuhuva, koska ”asilo”-sana merkitsee italiaksi sekä turvapaikkaa että päiväkotia. Kaksoismerkitys vastaa elokuvan kaksijakoista luonnetta. Kokonaisuus on toisaalta hauska ja kriittinen, toisaalta taas syvän pessimistinen. Kuten Ferrerin aikaisemmissakin elokuvissa, tässäkin hilpeys on vain ohut, kyyninen viikunanlehti eksistentialistisen ahdistuksen yllä.
Robertolle, kuten aiemmillekin Ferrerin miespäähenkilöille, elämä on samaan aikaan sekä liian ohutta että liian suurta. Käsi kädessä pienen Gianluigin kanssa hän kävelee loppukuvassa kohti merta: kaksikko palaa symbolisesti kohtuun. ”Vastarintaa, aina vastarintaa,” on Roberto opettanut lapset huutamaan. Mutta mitä vastaan ja miten, sitä hän ei itsekään tiedä, ja siksi myös hänen oma vastarintansa päättyy lopulta antautumiseen.
– Eva af Geijerstam (DN 27.12.1981)