SALÒ ELI SODOMAN 120 PÄIVÄÄ (1975)

Kauneimman elokuvansa jälkeen Pasolini ohjasi kauheimman. Mussolinin fasistisen tasavallan viimeiset päivät rinnastuivat kulutusyhteiskunnan kohtaloon Markiisi de Saden innoittamassa kauhukavalkadissa. Sen valmistuttua Pasolini tapettiin tai murhattiin paljon kysymyksiä herättäneissä oloissa.

***

Salò eli Sodoman 120 päivää vaikuttaa kuin järkyttävä piste Pasolinin koko uran ja elämän päälle. Poliittisia ja seksuaalisia aiheita lähes pakkomielteisesti viljellyt ohjaaja sai surmansa olosuhteissa, joihin liittyivät sekä seksi että politiikka. Ja pisimmälle kehiteltyinä, ankaraan ja paljaaseen päätökseen vietyinä nämä aiheet löytyvät Pasolinin viimeisestä elokuvasta. Se perustuu markiisi de Saden kuuluisaan, kauan kiellettyyn romaaniin “Sodoman 120 päivää”, jonka rakenteen Pasolini on tiivistänyt neljäksi dantelaiseksi piiriksi: prologi eli esikartano, manioiden piiri, ulostuksen piiri, veren piiri. Tapahtumat Pasolini on siirtänyt vuoteen 1944 ja italialaisen fasismin viimeiseksi turvapaikaksi perustettuun Salòn tasavaltaan, jonka arvohenkilöt ovat ottaneet de Saden henkilöiden, Blangisin herttuan, hänen veljensä piispan, pankkiiri Durcetin ja tuomari Curvalin osat. Absoluuttinen poliittinen valta ja poikkeuksellinen historiallinen aikakausi antavat sekä Pasolinin fasisteille että de Saden feodaaliherroille tilaisuuden vangita kahdeksan nuorukaista ja kahdeksan tyttöä ja käyttää heitä järjestelmällisen, rituaalisen orgian, irstailun ja kidutuksen tahdottomina välikappaleina. Salonkimusiikin säestyksellä porvarisrouviksi naamioituneet prostituoidut kertovat kaikki kokoelmansa perversiot, jotka toimivat sekä kiihottimena että teoreettisena mallina, joka sitten toteutetaan käytännössä. Fasistien seksuaalisten rituaalien raakuus esitetään vailla psykologisia motiiveja; heidän nautintonsa syntyy uhrien täydellisestä alistamisesta ja vallankäytöstä aseistettujen sotilaiden avulla.

Uhrien nöyryytys näkyy havainnollisimmin kohtauksessa, jossa vangit ilmiantavat toisiaan järjestyssäännön rikkomuksesta. Heidän ainoa rikoksensa on etsiä seksuaalista iloa vapaasti, fasistien saneleman rituaalin ulkopuolelta. llmiantoketju päättyy nuorukaiseen, joka yllätetään mustan palvelijattaren sängystä. Hetken ajaksi hän kohottaa uhmaavasti nyrkkinsä ja kaatuu konekiväärituleen. Tämän Pasolini on selittänyt kunnianosoitukseksi fasistien ampumalle veljelleen ja muille vastarintaliikkeen marttyyreille.

De Saden tähtäimessä oli todistaa Jumalan pahuus ja “Jumalan tahtoon” perustuvan feodaalivallan raakuus ja moraalittomuus. Myös Pasolinin elokuva näyttäytyy demonstraationa poliittisen vallan väärinkäytöstä, esimerkkinä yhteiskuntajärjestyksestä, joka sallii rikokset ja samalla kieltää kansalaisten seksuaalisen vapauden. On syytä toistaa painokkaasti: Salò ei ole väkivaltainen, alentava, perverssi tai edes kalmanhajuinen elokuva. Se on elokuva kuolemasta, alennuksesta, väkivallasta, perversiosta. Se ei ole vain elokuva, joka on vailla kaikkea seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä, vaan elokuva, jonka kerronnassa on etäisyyttä, ankaruutta, paljautta aina hyytävyyteen asti.

– Tapio Tukian (Helsingin Sanomat 21.12.1975) ja muiden lähteiden mukaan ST