Nuorta sotilasta syytetään hänen vaimonsa raiskanneen miehen tappamisesta. Eläköitynyt asianajaja uskoo, että mies on syytön rikokseen, mutta muuttuvat todisteet ja todistajalausunnot tekevät tapauksesta odotettua haastavamman. Duke Ellingtonin musiikki luo jännittävään oikeussalidraamaan ainutlaatuisen tunnelman.

***

Erään murhan anatomia perustuu michiganilaisen tuomarin John Voelkerin salanimellä Robert Traver julkaisemaan best seller –romaaniin. Kyseessä on pitkälle omaelämäkerrallinen tarina tositapauksesta, jossa nuorta sotilasta syytettiin murhasta, uhrina mies, jonka väitettiin raiskanneen hänen vaimonsa. Premingerin sovituksessa ei ole keskeistä se kaavamainen kysymyksen asettelu, onko mies viaton vai syyllinen, vaan kysymys on enemmänkin koko oikeudenkäytännön koneiston paljastamisesta (samaan tapaan kuin Preminger sittemmin levitti nähtäville senaatin ja amerikkalaisen demokratian pelisäännöt elokuvassa Advise and Consent): miten oikeuden myllyt jauhavat, miten jyvät erottuvat akanoista ja muista sivutuotteista ja erottuvatko ne?

Preminger ei esitä murhaa sellaisena kuin se tapahtui, hän ei myöskään esitä mitään takautumia, sillä tarkoituksena ei ole antaa yleisölle valmista yhteenvetoa. Elokuvassa ei ole mitään avainta, joka napsauttaisi todistusaineiston paikoilleen, se ei tarjoile mitään yksiselitteistä ”totuutta” tapahtumista. Preminger esittää kummankin puolen erilaiset tulkinnat, kummankin puolen käyttäytymisen ja kuulustelut sekä manipuloinnin. Vaikka syytetty mies on huomattavan epäsympaattinen ja hänen vaimonsa ilmeisen halukas syrjähyppyihin, niin ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja, vaan paljon monitahoisempia, kuten toteaa asianajaja Biegler, joka ottaa puolustuksen hoidettavakseen.

Jos vertaamme tietoamme henkilöistä oikeussalin ulkopuolella siihen, millaisina heidät esitetään oikeudelle, herää kysymys ulkoisten ominaisuuksien todellisuudesta sekä tämän tai minkä tahansa oikeudenkäynnin pätevyydestä. Kuvaukset tapahtumista ja olosuhteista eivät pysty valaisemaan murhatilanteen ydinasioita, miesten ja naisten tunteita naamioiden takana. Ruumista voidaan tutkia anatomisesti, ei henkeä. Näyttämällä joukon erilaisia näkemyksiä, paljastamalla joukon erilaisia tulkintoja samasta tapahtumasta Preminger osoittaa, ettei yksikään henkilö voi määritellä objektiivista totuutta.

Tällä kertaa Preminger ei pyri loistamaan tyypillisellä mise-en-scènellään, ohjauksen taiteellaan: hänen näyttävä ja loistelias kameratekniikkansa ja koko ilmaisunsa on alistettu näyttelijätyölle, elokuvan henkilöille – monet näyttelijöistä yltävätkin elämänsä suorituksiin. Premingerin muutamat pienet kosketukset lisäävät merkittävästi elokuvan viehätystä, kuten Duke Ellingtonin musiikki tai Joseph N. Welchin osasuoritus istuvana tuomarina: Welch on todellinen tuomari, joka sai tavatonta kuuluisuutta toimiessaan armeijan edustajana senaattori McCarthya vastaan ja tehdessään lopun McCarthyn antikommunistisesta ristiretkestä.

– Mark Shivasin (Movie 2, 1962) ja muiden lähteiden mukaan